— Sinä lumoat minut, huudahti Jules ja sinä nostat minussa omantunnon tuskia.
— Ystävä raukkani, kohtalo on voimakkaampi kuin me, ja minä en ole myötävaikuttanut kohtalooni. Menen ulos huomenna.
— Mihin aikaan? kysyi Jules.
— Kello puoli kymmenen.
— Clémence, lausui herra Desmarets, ole hyvin varovainen, neuvottele tohtori Desplein'in ja vanhan Haudry'n kanssa.
— Kysyn neuvoa vain sydämeltäni ja rohkeudeltani.
— Jätän sinut vapaaksi, enkä tule luoksesi ennenkuin keskipäivällä.
— Etkö tahtoisi pitää minulle vähän seuraa tänä iltana? En ole enää sairas…
Lopetettuaan toimensa, Jules palasi vaimonsa luo vastustamattoman voiman vetämänä. Hänen intohimonsa oli kaikkia hänen tuskiansa suurempi.
Seuraavana päivänä yhdeksättä käydessä Jules livahti asunnostaan, kiiruhti Enfants-Rouges kadulle, nousi portaita ylös ja soitti leski Gruget'n ovella.