— Lopultakin, herra de Funcal'in paperit annetaan meille huomenna ja Henri Bourignard on lopullisesti kuollut, sanoi Ferragus. Nuo kaksi turmiollista kirjettä, jotka meille tulivat niin kalliiksi, eivät ole enää olemassa. Minä saan siis jälleen jotain yhteiskunnallista, olen ihminen ihmisten joukossa ja ainakin tuon merimiehen arvoinen, jonka kalat ovat syöneet. Jumala tietää oman edunko vuoksi minä teen itseni kreiviksi!
— Gratien parka, sinä, meidän etevin päämme, meidän rakas veljemme, sinä olet liiton lemmikki, kuten tiedät.
— Hyvästi! pitäkää tarkoin silmällä minun Maulincour'iani.
— Ole huoleti hänestä.
— Hei, markiisi! huusi vanha rangaistusvanki.
— Mitä?
— Iida voi tehdä mitä hyvänsä eilisillan kohtauksen jälkeen. Jos hän on heittäytynyt veteen, en minä häntä varmastikaan ongi sieltä ylös, paremminhan hän silloin säilyttää nimeni salaisuuden, ainoan, joka hänellä muutoin on; mutta pitäkää hänestä huolta, sillä hän on sittenkin kaikesta huolimatta kelpo tyttö.
— Hyvä.
Tuntematon meni pois. Kymmenen minuutin perästä Jules kuuli, ei ilman kuumeista väristystä, silkkihameelle ominaista kahinaa ja tunsi melkeinpä vaimonsa askelten kaiun.
— No, isäni, sanoi Clémence, isä parkani, miten sinä jaksat? Kuinka rohkea sinä olet!