— Herra, olkaa varuillanne, herra Jules on minun kanssani, hän voi kuulla puheenne, ja se, mitä sanoitte, on sopimatonta.
— Anteeksi, herra, te olette oikeassa. Luulin teidän olevan perillisiä… — Herra, jatkoi hän vetäen hautausmaan kartan esiin, rouva Jules on Maréchal-Lefebore kadulla, käytävä n:o 4, Comedie-Francaise'n näyttelijättären neiti Raucourt'in ja erään lihavan teurastajan herra Moreau-Malvin'in välissä. Viimeksimainitulle on tilattu muistopatsas valkoisesta marmorista ja tulee se olemaan kauneimpia, mitä meillä täällä on.
— Herra, sanoi Jacquet keskeyttäen portinvartijan, näillä tiedoilla emme ole päässeet sen pitemmälle…
— Se on totta, vastasi hän katsellen ympärilleen.
— Johannes, huusi hän eräälle miehelle, joka oli läheisyydessä, vie nämä herrat erään vekselinvälittäjän puolison rouva Jules'in haudalle. Sinä tiedät, neiti Raucourt'in vieressä, jonka haudalla on patsas.
Ja molemmat ystävät läksivät nyt matkaan apulaisen saattamina; mutta heidän ei onnistunut päästä sille jyrkälle tielle, joka vie ylempään kirkkomaan käytävään, saamatta osakseen lukemattomia imelin ilmein tehtyjä tarjouksia marmorin myyjiltä, lukkosepiltä ja hautakiven veistäjiltä.
— Jos herra tahtoo antaa jotain laittaa, voimme me hyvin halvalla hinnalla palvella…
Jacquet'n onnistui suojella ystävänsä korvia näiltä sanoilta, jotka ovat niin kauheita vertavuotaville sydämille, ja he saapuivat hautauspaikalle. Nähdessään tuon vasta lapioidun mullan, johon muurarit olivat pistäneet vaarnoja merkitäkseen kiven paikan sepälle ristikon valmistamista varten, Jules nojautui Jacquet'n olkapäähän ja nosti ainoastaan silloin tällöin päätänsä silmätäkseen tuota multakasaa, johon hänen täytyi jättää sen olennon maalliset jäännökset, jonka kautta hän vielä eli.
— Kuinka pahasti hän onkaan tuolla! sanoi Jules.
— Mutta hän ei ole siellä, vastasi Jacquet, hän on sinun muistossasi. Tule, jättäkäämme tämä inhoittava hautuumaa, jossa kuolleet ovat koristetut kuin naiset tanssiaisissa.