Kahden nuoren aviovaimon muistelmat

by Honoré de Balzac

Rakas enkeli, tai ehkä minun pikemmin pitäisi sanoa, rakas paholainen, olet tehnyt minut tahtomattasi murheelliseksi, ja ellemme olisi kuin yksi ja sama sielu, sanoisin, että olet haavoittanut minua, mutta eikö ihminen usein itsekin haavoita itseään? Näkee hyvin, että sinun ajatuksesi ei vielä ole pysähtynyt sanaan purkautumaton, jota voi käyttää aviovaimoa ja aviomiestä yhdistävästä välikirjasta! En tahdo ruveta väittelemään filosofeja ja lainsäätäjiä vastaan, sen saattavat he paremmin tehdä itse, mutta, rakkaani, tehdessään avioliiton peruuttamattomaksi ja sitoessaan kaikki saman lahjomattoman kaavan alaisiksi, ovat he luoneet liittoja, jotka eroavat toisistaan aivan yhtä paljon kuin asianomaiset yksilötkin; jokaisella on omat muista poikkeavat sisäiset lakinsa; avioliitto maalla, jossa ihmiset joka hetki elävät toistensa lähellä, seuraa kokonaan toisia lakeja kuin talous Parisissa, jossa elämä ryöppyää ohitse kuin virran pyörre; kaupunkiperheessä vallitsevat periaatteet eivät sovellu eivätkä koskaan tule soveltumaan maalaisperheeseen, jossa elämä on hiljaisempaa. Jos elinehdot näin vaihtelevat jo paikkojen mukaan, vaihtelevat ne vielä enemmän luonteiden mukaan. Nerokkaan miehen vaimon ei tarvitse muuta kuin antaa johtaa itseään, ja tyhmyrin vaimon täytyy, välttääkseen mitä suurimpia onnettomuuksia, ottaa ohjat omiin käsiinsä, jos hän kerran tietää olevansa miestään älykkäämpi. Saattaa olla lopultakin perää siinä, että harkinta ja järki johtavat turmelukseen. Eivätkö laskelmat tunne-elämässä juuri ole meille samaa kuin turmelus? Rakkaus, joka järkeilee, on rappeutunutta; se on kaunis ainoastaan silloin, kun se on välitön ja tahaton, noissa ylevissä purkauksissaan, joista kaikki itsekäs on poissa. Oi, ennemmin tai myöhemmin olet sanova minulle, rakkaani: Niin, vilpillisyys on naiselle yhtä välttämätön kuin kureliivit, jos vilpillisyydellä tarkoitetaan sitä, että se, jolla on rohkeutta vaieta, vaikenee, jos vilpillisyydellä tarkoitetaan noita niin tuiki tärkeitä tulevaisuuden laskelmia. Jokainen naimisissa oleva nainen tutustuu oman kärsimyksensä kustannuksella yhteiskuntalakeihin, jotka monessa kohden ovat ristiriidassa luonnon lakien kanssa. Mennessään meidän ijällämme naimisiin voi avioliitossaan saada tusinan lapsia; ja jos niin tapahtuu, teemme samalla kaksitoista rikosta, saamme aikaan kaksitoista onnettomuutta. Emmekö siten saattaisi kurjuuteen ja epätoivoon suloisia, viattomia olentoja? Jota vastoin kaksi lasta merkitsee kahta onnea, kahta hyvää työtä, kahta voimassa olevien lakien ja tapojen kanssa sopusointuista luomaa. Luonnonlaki ja yhteiskuntalaki ovat toisilleen vihollisia ja me olemme se kenttä, jolla ne taistelevat. Nimitätkö sinä turmelukseksi sitä, että aviovaimo viisaudellaan suojelee perhettä syöksymästä perikatoon? Tuollaista julmaa harkintaa tulette vielä itsekin harjoittamaan, ihana paroonitar de Macumer, kun olette rakastamanne miehen ylpeä ja onnellinen puoliso; tai ehkäpä tuo ylevä ja etevä mies säästää teidät siitä ja tekee sen itse. Kuten näet, rakas hupsuttelijani, olemme tutkineet siviililakia aviolliseen rakkauteen nähden. Sinun tulee tietää, että emme ole tilivelvolliset muille kuin itsellemme ja Jumalalle niistä keinoista, joita kulloinkin käytämme kotionnemme ikuistuttamiseksi, ja harkinta, joka tässä suhteessa vie johonkin tulokseen, on silloin arvokkaampi kuin ajattelematon rakkaus, joka tuo perheeseen riitaa, surua ja eripuraisuutta. Olen julmasti tutkinut puolison ja perheenäidin osaa. Niin, rakas enkeli, meidän täytyy olla ylevän valheellisia ollaksemme todellakin sen jalon olennon kaltaisia, jonka näemme itsessämme silloin, kun täytämme velvollisuutemme. Pidät minua petollisena, sentähden että tahdon päivä päivältä vähissä erin opettaa Louis'ta minua tuntemaan; mutta eikö liian suuri toistensa tuntemus ja tuttavallisuus juuri usein vaikuta vieroittavasti? Tahdon askarruttaa hänen ajatuksiaan paljon muulla, jotta ne kääntyisivät pois minusta, hänen oman onnensa vuoksi; ja se ei ole rakkauden laskelmaa. Jos hellyys onkin ehtymätön, niin rakkauden laita ei ole niin: sentähden kuuluukin kunniallisen naisen elämäntehtävään osata jakaa sitä viisaasti, niin että sitä riittää koko elämän ajan. Vaikkakin pelkään, että pidät minua inhoittavana, täytyy minun tunnustaa sinulle, että edelleenkin pidän kiinni periaatteistani sekä uskon toimivani jalosti ja ylevämielisesti. Hyve, armahaiseni, on näet sellainen periaate, jonka ilmaisumuodot vaihtelevat ympäristöjen mukaan: hyve esiintyy aivan erilaisena Provencessa, Konstantinopolissa, Lontoossa ja Parisissa, ilman että se silti lakkaa olemasta hyve. Jokaisen ihmis-elämän kudoksissa on mitä säännöttömimpiä yhdistelmiä; mutta eräältä korkeammalta tasolta katsottuna näyttävät ne kaikki samanlaisilta. Jos tahtoisin nähdä Louis'n onnettomana ja saada aikaan vuode- ja asumus-eron, ei minun tarvitsisi muuta kuin antautua hänen talutusnuoraansa. Minulla ei ole ollut kuten sinulla onnea kohdata tavallista etevämpää olentoa, mutta ehkäpä on minulla onni kehittää hänestä esiin tällainen ylemmyys, ja viiden vuoden kuluttua olen päättänyt yhtyä kanssasi Parisissa. Tuletpa silloin saamaan pienen yllätyksen ja olet varmasti väittävä, että olen vetänyt sinua nenästä ja että herra de l'Estorade syntymästään saakka on ollut erikoisen lahjakas. Mitä noihin ihaniin rakkausseikkailuihin ja mielenliikutuksiin, noihin parvekekohtauksiin tähtien valossa, noihin jumaloimisiin ja jumalaksi julistamisiin tulee, joista kaikista saan pienen heijastuksen sinun kauttasi, niin tiesin, että minun oli niistä luovuttava. Sinä kukoistat ja säteilet elämässä mielesi mukaan, minun elämäni piiri on rajoitettu, la Crampade on minun maailmani; ja sentään soimaat sinä minua niistä varokeinoista, joita hauras, salainen, köyhä rakkaus vaatii tullakseen pysyväiseksi, rikkaaksi ja salaviehkeäksi! Luulin vaimo-asemastani keksineeni esiin rakastajatar-osan viehätyksen ja sinä saat minut melkein punastumaan itseäni. Kumpi meistä molemmista on oikeassa, kumpi väärässä? Ehkäpä olemme kumpikin yhtä oikeassa ja yhtä väärässä, ja ehkäpä saamme hyvinkin kalliisti yhteiskunnalle maksaa pitseistämme, arvonimistämme ja lapsistamme! Minun punaiset kameliani kukkivat minun huulillani, hymyilyinä, jotka puhkeavat noita kahta olentoa, isää ja poikaa varten, joille olen omistanut elämäni ja joihin nähden olen sekä orjattaren että valtiattaren asemassa. Mutta sinun viimeiset kirjeesi, rakas ystävä, tekivät minut tietoiseksi siitä, mitä kaikkea olin kadottanut. Sinä avasit silmäni näkemään naidun naisen uhraukset koko laajuudessaan. Tuskin uskalsin silmäillä noita kauniita, villejä aroja, joilla sinä karkeloit; enkä tahdo puhua niistä kyyneleistä, jotka pyyhin pois silmäkulmastani kirjettäsi lukiessani; mutta kaipaus ei ole samaa kuin katumus ja omantunnontuskat, vaikkapa ne lienevätkin vähän sukua. Sanot: rakkaus tekee filosofiksi! Voi ei, sen tunsin kyllä, kun vuodatin kyyneleitä tietäessäni sinun liitävän pois rakkauden siivillä! Mutta isäni on tuonut minulle luettavaksi viiden paikkakuntamme syvimpiä kirjailijoita, hän kuuluu Bossuet'n jälkeläisiin, noihin julmiin poliitikkoihin, joiden teosten joka sivu muodostaa vakaumusta. Sill'aikaa kuin sinä luit Corinnea, luin minä Bonaldia, siinä koko filosofiani salaisuus; pyhän ja voimakkaan perheen käsite selveni minulle. Bonaldin kannalta oli isäsi oikeassa siinä, mitä hän sanoi sinulle. Hyvästi, rakas Mielikuvitukseni, ystäväni sinä, minun suloinen hulluuteni!

XIX.

LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.

No niin, sinä olet oikea naisrakkaus, Renée-ystäväiseni, ja minä olen nyt yhtä mieltä sinun kanssasi siitä, että on kunniallista pettää: oletko tyytyväinen? Sitäpaitsi se mies, joka meitä rakastaa, kuuluu meille; meillä on oikeus tehdä hänestä narri tai nero; mutta useimmin teemme me, näin meidän kesken sanottuna, hänestä narrin. Sinä teet miehestä neron ja säilytät salaisuutesi: todellakin kaksi suuremmoista tehtävää! Ah, jos ei olisi mitään paratiisia, kävisi sinun hullusti, sillä sinä alistut tahalliseen marttyyriuteen. Tahdot saada hänet kunnianhimoiseksi ja säilyttää hänet kuitenkin rakastuneena! Mutta oletpa sinä lapsekas, riittää, jos voit pitää hänet jatkuvasti rakastuneena. Missä määrin on harkinta hyvettä ja hyve harkintaa? Sano! Mutta emme rupea kiivailemaan tästä kysymyksestä, koska Bonald on olemassa. Me olemme ja tahdomme olla hyveellisiä; mutta tällä hetkellä luulen, että sinä olet parempi kuin minä, huolimatta kaikista ihastuttavista kujeistasi. Niin, minä olen hirvittävän vilpillinen tyttö: rakastan Felipeä ja salaan sen häneltä katalalla teeskentelyllä. Tahtoisin oikeastaan nähdä hänen hyppäävän puustaan muurin harjalle, muurin harjalta parvekkeelleni; ja jos hän tekisi toivomusteni mukaisesti, musertaisin hänet halveksinnallani. Kuten näet, olen nyt hirvittävän rehellinen. Mikä pidättää minua? Mikä salaperäinen voima estää minua kertomasta tuolle rakkaalle Felipelle, minkälaiseen onnen tulva-aaltoon hän upottaa minut puhtaalla, ehjällä, suurella, salaisella, täysverisellä rakkaudellaan? Rouva de Mirbel tekee parhaillaan muotokuvaani, ja minä aion antaa sen hänelle, rakkaani. Mikä minua päivä päivältä yhä enemmän hämmästyttää, on se toimeliaisuus kaikilla elämän aloilla, johon rakkaus kiihoittaa. Kuinka mielenkiintoisiksi käyvätkään kaikki ajan hetket, teot ja pienimmät seikatkin! Ja miten ihanasti menneisyys ja tulevaisuus yhtyvät nykyhetkessä! Elää yht'aikaa kaikissa kolmessa aikamuodossa. Onko samoin laita vielä sittenkin, kun onni on omana? Oi, vastaa minulle, sano minulle, mitä onni on, rauhoittaako se vai kiihoittaako? Tappava levottomuus kalvaa minua, en tiedä enää, kuinka käyttäytyä: sydämessäni on joku voima, joka vetää minua hänen puoleensa, kaikesta järjestä ja sovinnaisuuksista huolimatta. Nyt ymmärrän myös uteliaisuutesi Louis'n suhteen, oletko tyytyväinen? Tuo onni, jota Felipe tuntee saadessaan kuulua minulle, hänen etäinen rakkautensa ja hänen tottelevaisuutensa kiusaavat minua yhtä paljon kuin hänen syvä kunnioituksensa harmitti minua silloin, kun hän oli espanjankielen opettajani. Minun tekisi mieleni huutaa hänelle hänen ohikulkiessaan: — "Pölkkypää, jos jo rakastat minun kuvaani; niin kuinka paljon sitten, jos oikein tuntisit minut!"

Oi, Renée, poltathan kirjeeni, eikö niin? Minä olen polttava myös sinun kirjeesi. Jos jonkun muun silmät kuin omamme saisivat nähdä nämä ajatukset, jotka me täten purkaamme suoraan sydämestä sydämeen, niin määräisin Felipen repimään ne häneltä ulos päästä ja ehkäpä vielä hänet tappamaankin, varmemman vakuuden vuoksi.

Maanantaina.

Ah, Renée, kuinka päästä selville ihmisen sydämestä? Isäni täytyy tutustuttaa myös minut tuohon sinun herra Bonaldiisi, ja koska hän on niin viisas, olen kysyvä sitä häneltä. Jumala on hyvin onnellinen voidessaan nähdä ihmisten sydämiin. Olenkohan yhä vielä enkeli tuon miehen mielestä? Siinä kysymys.

Jos joskus jostakin eleestä, katseesta, äänenpainosta huomaisin, että se kunnioitus, jota hän tunsi minua kohtaan ollessaan espanjankielen opettajani, pienimmällä tavalla olisi vähentynyt, olisi minulla voimaa unohtaa kaikki! Miksi tällaisia suuria sanoja ja päätöksiä? kysynet. Tässä syy, rakkaani. Rakastettava isäni, joka käyttäytyy minua kohtaan aivan kuin joku palveleva ritari kaunista italiatarta kohtaan, antoi, kuten olen jo sinulle kertonut, rouva de Mirbelin maalata muotokuvani. Olen kekseliäisyydelläni onnistunut hankkimaan siitä verrattain hyvin tehdyn jäljennöksen voidakseni antaa herttualle sen ja lähettääkseni alkuperäisen Felipelle. Lähetin sen hänelle eilen liittäen oheen nämä kolme riviä:

"Don Felipe, teidän rajattomaan alttiuteenne vastataan sokealla luottamuksella; aika on osoittava, eikö arviointini ehkä ole liian korkea."

Palkinto on suuri, se näyttää melkein lupaukselta, ja, mikä on vielä kauheampaa, kutsulta; mutta mikä sinusta on tuntuva kaikista kauheimmalta, on se, että olen itse tahtonut, että tuo palkinto ilmaisisi lupausta ja kutsua menemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin suoranaiseen tarjoumukseen. Jos hänen vastauksessaan on vain "minun Louiseni" tai vaikkapa pelkästään "Louise", on hän kadotettu.