Louis de l'Estorade.
XXX.
LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Tammikuulla 1826.
Macumer herätti minut äsken ojentamalla minulle kirjeen mieheltäsi, enkelini. Vastaan heti myöntävästi. Huhtikuun lopulla matkustamme Chantepleursiin. Minua odottaa siis ilo ilon jälkeen: ensiksi matkustaa, sitten nähdä sinut ja vielä lisäksi olla kummina ensimäiselle lapsellesi! Mutta tahdon Macumer'n vastakummikseni. Katolinen liitto jonkun toisen kummin kanssa olisi minulle vastenmielinen. Ah, jospa olisit nähnyt hänen kasvojensa ilmeen, silloin kun sanoin hänelle tämän, niin käsittäisit, kuinka äärettömästi tuo enkeli minua rakastaa.
"Senkin vuoksi tahdon, että yhdessä matkustamme la Crampadeen, Felipe", sanoin minä, "kun mahdollisesti siellä voimme saada lapsen. Myöskin minä tahdon tulla äidiksi… vaikkakin tunteeni sinuun ja lapseen nähden tulisivat olemaan hyvin jaettuja. Ensiksikin jos huomaisin sinun pitävän enemmän jostakin toisesta olennosta, vaikkapa tuo toinen olisikin oma poikani, niin en tiedä mitä tapahtuisi. Medea oli ehkä oikeassa: muinaisajan ihmisissä oli paljon hyvää!"
Hän rupesi nauramaan. Niinpä siis, rakas hirveni, sinulla on hedelmä ilman että sinulla on ollut kukkia, ja minulla on kukat ilman hedelmää. Kohtalojemme vastakkaisuus jatkuu siis yhä. Olemme kyllin suuria filosofeja kumpikin etsiäksemme tästä kaikesta vielä eräänä päivänä esiin syvempää tarkoitusta. Mutta toistaiseksi! Minä olen ollut naimisissa vasta kymmenen kuukautta ja sopikaamme siitä, etten minäkään ole antanut ajan kulua hukkaan.
Me vietämme onnellisten ihmisten huvittelevaista ja kuitenkin sisältörikasta elämää. Päivät tuntuvat meistä aina liian lyhyviltä. Seurapiirimme, jolle jälleen olen näyttäytynyt naidun naisen osassa, pitää yksimielisesti paroonitar de Macumer'ta paljon kauniimpana kuin Louise de Chaulieutä: onnellisella rakkaudella on omat kaunistuskeinonsa. Kun Felipe ja minä jonakin kauniina ja kylmän-kimmelteisenä tammikuun päivänä, jolloin kaikki Champs-Elysées'n puut ovat verhoutuneet valkoisiin tähtiterttuihin, vaunuissamme ajamme koko Parisin nähden yhdessä samalla paikalla, missä vielä viime vuonna vaelsimme erillämme, niin tulee mieleeni tuhansia ajatuksia ja pelkäänpä silloin olevani hieman korskea, kuten viime kirjeessäsi aivan oikein arvasit.
Jos en itse ole kokenutkaan äidiniloa, niin on sinun kuvattava se minulle ja minä olen siten oleva äiti sinun välitykselläsi; ei mikään minun mielestäni ole kuitenkaan verrattavissa rakkauden autuaalliseen hekumaan. Varmaankin pidät minua sangen omituisena, jos kerron sinulle, että näiden kymmenen kuukauden ajalla olen ainakin kymmenen kertaa yllättänyt itseni toivomasta, että saisin kuolla kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, elämäni loistavimmillaan ollessa, keskellä rakkauden ruusuja ja lemmenhekumaa, että saisin mennä pois tyytyväisenä ja ilman pettymyksiä elettyäni aikani auringossa ja avaruuden eetterissä, rakkauden onneen riutuen, kaikki suven seppeleet ja kauniit harhakuvitelmat vielä kuihtumattomina kulmillani. Ajattele, millaista olisi kantaa nuorta sydäntä vanhassa ruumiissa, nähdä ympärillään vain mykkiä ja kylmiä kasvoja siellä, missä ennen kaikki meille hymyilivät, välinpitämättömätkin, ja olla vain kunnianarvoisa rouva… Mutta sehän olisi jo ennenaikaista helvettiä.
Tästä asiasta juuri johtui ensimäinen kiista Felipen ja minun välillä. Minä toivoin, että hänellä olisi voimaa surmata minut kolmenkymmenen vuotisena unessa, minun itseni sitä ollenkaan aavistamatta, ja siirtää minut siten toisesta unesta toiseen. Tuo hirviö ei tahtonut. Uhkasin jättää hänet yksin elämään ja silloin hän kalpeni, lapsi-raukka! Tuosta suuresta ministeristä on tullut, rakkaani, täydellinen lapsi. Kuka olisi voinut uskoa, että hänessä piili niin paljon nuoruutta ja luonnonraikkautta. Nyt kun hänen seurassaan ajattelen ääneen aivan kuin sinun kanssasikin ja kun olen saanut hänetkin totutetuksi tähän samaan luottoisaan tapaan, ihastustamme me toisiamme lakkaamatta sielujemme pulpahduksilla.