Kahden nuoren aviovaimon muistelmat

by Honoré de Balzac

SAMALTA SAMALLE.

Parisissa 1829.

Mitä ihmettä, rakas ystävä, kokonaiseen vuoteen ei ainoatakaan kirjettä?… Olen todellakin vähän loukkaantunut, luuletko sinä, että sinun Louis'si, joka käy minua tervehtimässä melkein joka toinen päivä, korvaa sinua? Ei riitä, että saan tietää, että sinä et ole sairas ja että asianne menevät hyvin, tahdon kuulla tunteistasi ja ajatuksistasi, niinkuin minäkin kerron sinulle omani, vaikkakin se vaara on tarjolla, että sinä torut, moitit ja väärinymmärrät minua, sillä sinä olet minulle rakas. Sinun äänettömyytesi ja maalla-lymyilemisesi, vaikkakin voisit olla täällä nauttimassa kreivi de l'Estoraden parlamenttaarisista voitoista, sillä hänen sanavalmiutensa ja altis asianharrastuksensa ovat hankkineet hänelle suuren vaikutusvallan, joka epäilemättä on istuntokauden loputtua hankkiva hänelle korkean viran, ovat minulle todellakin vakavan levottomuuden aiheena. Käytätkö ehkä aikasi siihen, että kirjoittelet hänelle käytösohjeita? Numa ei ollut kaukana Egeriastaan. Miksi et ole käyttänyt tilaisuutta hyväksesi tullaksesi Parisiin? Olisin siten jo neljä kuukautta saanut nauttia seurastasi. Louis sanoi minulle eilen, että sinä tulisit Parisiin häntä noutamaan ja samalla odottamaan kolmannen lapsesi syntymistä, sinä kauhea Haikara-äiti, mikä oletkin! Monien kyselyjen ja valitusten ja voivotusten jälkeen sain Louis'lta, tuolta valtiotaiturilta, vihdoin urkituksi sen tiedon, että hänen setänsä, Athenaïsin kummi-isä, oli hyvin sairaana. Otaksun sentähden, että sinä hyvänä perheen-äitinä osaat käyttää hyväksesi edustaja-miehesi kunniaa ja kuuluisia puheita saadaksesi edullisen testamentin miehesi viimeiseltä äidinpuoleiselta sukulaiselta. Ole levollinen, oma Renée'ni, Lenoncourtit ja Chaulieut ja rouva de Macumer'n salonki toimivat Louis'si hyväksi. Martignac on varmasti antava hänelle paikan valtiovarain toimituskunnassa. Mutta jos et sano minulle, minkätähden pysyttelet maalla, niin suutun. Senkötähden, jotta ei näyttäisi siltä, että sinä olet koko de l'Estoraden perheen valtiollinen pää? Tai sedän perinnönkö vuoksi? Tai pelkäätkö ehkä, että Parisissa olisit vähemmän äiti kuin maalla? Oh, tai ehkä kaikki johtuukin yksinkertaisesti siitä, että et tahdo heti ensimäisellä kerralla näyttäytyä täällä siunatussa tilassa, sinä turhamainen keimailijatar! Hyvästi.

XEV.

RENÉE LOUISELLE.

Valittelet pitkällistä vaikenemistani; unohdat siis kokonaan nuo kaksi pientä ruskeakiharaista päätä, jotka minulla on hallittavana ja jotka hallitsevat minua! Olet sitäpaitsi todellakin keksinyt muutamia niistä syistä, jotka sitovat minut kotikartanoon. Lukuunottamatta kalliin setämme tilaa, en ole tahtonut raahata mukanani Parisiin nelivuotista poikaa ja pientä tuskin kolmevuotiasta tyttöä, kun lisäksi itse olen raskaana. En ole tahtonut häiritä sinua ja sinun kotiasi sellaisella taloudella, enkä myöskään ole tahtonut esiintyä epäedukseni tuossa loistavassa seurapiirissä, jossa sinä olet valtiattarena, ja vuokrahuoneet ja hotelli-elämä taaskin minua kauhistavat. Kun Louis'n setä sai kuulla sukulaisensa nimityksestä, lahjoitti hän minulle puolet säästöistään, kaksisataatuhatta frangia, jotta ostaisin niillä meille talon Parisissa ja Louis on saanut tehtäväkseen etsiä sopivan rakennuksen sinun kaupunginosassasi. Äitini antaa minulle noin kolmisenkymmentä tuhatta frangia huonekaluihin. Kun siis tulen Parisiin, tulen omaan kotiin. Lyhyesti, koetan olla rakkaan sydämeni valitseman sisareni arvoinen, olkoon tämä sanottu ilman mitään taka-ajatusta.

Kiitän sinua siitä, että olet tehnyt Louis'n hovissa niin kernaasti nähdyksi kuin mitä hän on; mutta huolimatta siitä kunnioituksesta, jota herrat de Bourmont ja de Polignac osoittavat hänelle tahtoessaan häntä ministeristöön, en kuitenkaan toivoisi, että hän tulisi niin näkyvälle paikalle, silloin paljastaa itsensä liian helposti. Minä asetan etusijalle valtiovarain toimituskunnan siitäkin syystä, että häntä siitä virasta ei voida erottaa. Täällä ovat asiamme erittäin hyvissä käsissä; ja heti kun tilanhoitajamme on päässyt oikein perehtymään kaikkeen, tulen Louis'n avuksi, ole varma siitä.

Mitä muuten tulee pitkien kirjeiden kirjoittamiseen, niin miten herran nimessä se kävisi päinsä! Tämäkin kirje, jossa tahtoisin kuvailla sinulle jokapäiväisen elämäni kulkua, jää varmasti viikkokaudeksi pöydälleni. Ehkäpä myös Armand tekee siitä hevosia matolleni kasatuille sotajoukoilleen tai venheitä laivastoilleen, jotka uivat hänen kylpyammeessaan. Yhden ainoan päivän kuvaus on sinulle muuten aivan riittävä, kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia ja niihin sisältyy oikeastaan vain kaksi tapausta: lapset ovat sairaita tai lapset eivät ole sairaita. Tässä yksinäisessä maalaistalossa ovat minuutit aivan sananmukaisesti tunteja tai tunnit minuutteja lapsien terveydentilan mukaan. Ainoastaan silloin kun he nukkuvat, on minulla muutamia suloisia lepohetkiä, mutta siihen asti saan tuudittaa toista ja kertoa satuja toiselle saadakseni heidät nukkumaan. Kun he sitten vihdoinkin nukkuvat, huoahdan itsekseni: No nyt ei minulla enää ole mitään pelättävää. Itse asiassa, enkelini, keksivät äidit kaikenlaisia vaaroja pitkin päivää. Heti kun lapset hetkeksikin häipyvät pois silmistä, tulee ajatelleeksi, että Armand on ehkä tahtonut leikkiä varastetuilla partaveitsillä tai että tuli on voinut tarttua hänen mekkoonsa, että käärme on voinut purra häntä, että hän on kaatunut juostessaan ja saanut kuhmun päähänsä tai että hän on hukkunut lammikkoon. Kuten näet, tuo äitiys mukanaan koko joukon suloista ja peloittavaa runoutta. Ei kulu ainoatakaan tuntia, joka ei toisi mukanaan jotakin uutta iloa tai pelonaihetta. Mutta iltaisin huoneessani näen tosiaan unia avoimin silmin, silloin suunnittelen heidän tulevaisuuttaan. Näen, miten enkelit istuvat heidän pikku pieluksiensa vieressä kirkastaen hymyllään heidän elämäänsä. Väliin huutaa Armand minua unessa, hiivin hiljaa hänen vierelleen ja painan hänen tietämättään suudelman hänen otsalleen, suutelen myös hänen sisarensa palleroisia jalkoja ja ihailen heidän kauneuttaan. Sellaisia ovat minun juhlani! Eilen meidän suojelusenkelimme, niin uskon, herätti minut keskellä yötä ja riennätti minut levottomana Athenaïsin kehdolle; hän makasikin pahassa asennossa, pää liian matalalla ja Armand oli aivan paljaana ja hänen jäsenensä olivat kylmästä siniset. — "Ah, pikku äiti!" sanoi hän minulle heräten ja syleillen minua. Kas siinä sinulle, rakas ystävä, kuva eräästä yöllisestä kohtauksesta.

Kuinka tärkeätä onkaan, että äiti nukkuu lapsien vieressä! Voiko mikään hoitajatar, oli hän kuinka hyvä tahansa, sylissään siten rauhoittaa heitä kuin äiti ja saada heidät jälleen nukkumaan, jos joku ilkeä painajainen on heidät herättänyt? Sillä he uneksivat, ja jonkun tuollaisen kaamean unen selittäminen on sitäkin vaikeampaa, kun lapsi koko ajan kuuntelee äitiään yht'aikaa uneliaan säikähtynein, älykkäin ja yksinkertaisen tylsin aistein. Se on urkupiste kahden unen välillä. Minun uneni onkin sentähden käynyt niin keveäksi, että kuulen ja näen pienokaiseni silmäluomieni väliverhon lävitse. Herään jo huokauksesta, liikahduksesta. On kuin kouristuksen hirviö piileksisi aina kyyryllään heidän vuoteittensa jalkapuolessa.

Aamulla alkaa molempien lapsien melu lintujen ensi liverryksen kanssa. Keveän aamu-uinailun harsojen läpi kuulostaa heidän epäselvä jokelluksensa tosiaan lintujen viserrykseltä, se on kuin pääskyjen iloista tai valittavaa tiukutusta, ja minä kuulen sen vähemmän korvillani kuin sydämelläni. Sill'aikaa kuin Naïs ryömien käsillään ja horjahdellen eteenpäin pienin epävarmoin askelin yrittää tehdä matkaa kehdostaan minun sänkyyni, kiipeää Armand jo apinan notkeudella viereeni ja syleilee minua. Sitten nuo molemmat pienokaiset tekevät vuoteeni leikkivajakseen ja äiti saa luvan antautua heidän armoilleen. Tyttönen vetää minua hiuksista, tahtoo yhä vain imeä ja Armand puolustaa rintaani, aivan kuin se olisi hänen omaisuuttaan. En voi vastustaa heidän metkujaan ja naurunpurskahduksiaan, jotka räjähtävät kuin raketit ja ajavat väkisinkin unen pois silmistä. Leikitään ihmissutta ja äiti-ihmissusi syö silloin hyväilyillään tuota niin valkeaa ja herkkää hipiää; hän suutelee silloin yltiöpäisesti noita kujeellisuudessaan niin keimailevia silmiä, noita ruusuisia olkapäitä ja saa aikaan pieniä mustasukkaisuuden elkeitäkin, jotka ovat ihastuttavia. Joinakin päivinä kun kello kahdeksan aikaan olen alkanut vetää sukkia jalkoihini, en ole vielä kello yhdeksältä saanut päälleni edes yhtäkään.