SAMALTA SAMALLE.
Tammikuulla.
Meillä on opettajana muuan pakolais-raukka, jonka täytyy lymyillä, sentähden että hän on ollut osallisena siinä vallankumouksessa, jonka herttua d'Angoulême hiljattain tukahdutti; juuri tätä voittoa saamme kiittää kauniista juhlistamme. Vaikkakin tämä mies on vapaamielistä ryhmää ja todennäköisesti porvari, on hän kuitenkin herättänyt mielenkiintoani: olen kuvitellut, että hän on kuolemaan tuomittu. Koetan saada häntä puhumaan saadakseni tietää hänen salaisuutensa, mutta hän on kastilialaisten tavoin vaitelias, ylpeä, kuin olisi hän itse Cordovan Gonsalvo, ja kuitenkin samalla enkelimäisen lempeä ja kärsivällinen; hänen ylpeytensä ei ole luonnottomasti pingoitettua niinkuin miss Griffithin, se on kokonaan sisäistä laatua, hän ottaa vastaan sen, mikä hänelle kuuluu, ja täyttää meitä kohtaan velvollisuutensa, mutta vieroittaa meidät itsestään sillä kunnioituksella, jota hän meitä kohtaan osoittaa. Isäni väittää, että mestari Henarezissa on paljon todellista aatelismiestä, ja hän nimittää häntä näin meidän kesken don Henareziksi. Kun minä muutama päivä sitten kerran uskalsin nimittää häntä siksi, nosti hän katseensa, jonka hän tavallisesti pitää maahan luotuna, ja sinkosi minuun silmistään kaksi salamaa, jotka vallan tyrmistyttivät minut; rakkaani, hänellä on varmasti maailman kauneimmat silmät. Kysyin häneltä, olenko jollakin lailla pahoittanut hänen mieltään ja silloin hän ylevällä ja juhlallisella espanjankielellään vastasi: — "Neitiseni, tulen tänne ainoastaan opettaakseni espanjaa." Tunsin itseni nöyryytetyksi ja punastuin; aioin juuri antaa hänelle hyvin purevan vastauksen, kun samalla muistin, mitä meidän rakas äitimme Jumalassa oli meille opettanut, ja sentähden vastasin minä: — "Jos katsotte minun jollakin tavoin antaneen aihetta nuhteeseen, olisin siitä teille kiitollinen." Hän säpsähti, veri punasi hänen oliivinkeltaisen ihonsa ja hän vastasi minulle lempeällä ja mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä: — "Uskonto lienee varmaankin opettanut teitä, paremmin kuin mitä minä kykenisin, kunnioittamaan suuria onnettomuuksia. Jos olisin espanjalainen don ja olisin kadottanut kaikki Ferdinand VII:n voiton kautta, niin olisi leikinlaskunne julmuutta; mutta kun olen vain köyhä kieliopettaja, niin eikö se tässäkin tapauksessa ole pahaa pilaa? Kumpikaan ei sovi nuorelle, aateliselle tytölle." Tartuin hänen käteensä sanoen: — "Minäkin siis vetoan uskontoon pyytäessäni teitä unohtamaan pahat sanani." Hän painoi päänsä alas, avasi Don Quijoteni ja istuutui. Tämä pieni välikohtaus aiheutti minulle enemmän levottomuutta kuin kaikki muut imartelut, katseet ja mielistelevät puheet koko täällä oloni aikana. Oppitunnin aikana katselin tarkkaavaisesti tuota miestä, jota saattoi tarkastella aivan hänen huomaamattaan, sillä hän ei koskaan nosta katsettaan minuun. Huomasin, että opettajamme, jota me luulimme noin neljänkymmenen ikäiseksi, onkin nuori, hän ei voi olla enemmän kuin noin kahdenkymmenenkuuden tai kahdenkymmenenkahdeksan vuotias. Kotiopettajattareni, jonka seuraan olin hänet jättänyt, huomautti minulle hänen kauniista mustasta tukastaan ja kauniista hampaistaan, jotka ovat kuin helmet. Mitä hänen silmiinsä tulee, niin ovat ne yht'aikaa samettia ja tulta. Siinä koko hänen viehätyksensä, muuten on hän pieni ja ruma. Meille on aina kuvattu espanjalaisia likaisiksi; mutta hän on erinomaisen huolestettu, hänen kätensä ovat valkoisemmat kuin hänen kasvonsa; hänen selkänsä on vähän kumarainen; hänen päänsä on suunnaton ja omituisen muotoinen; isorokko, joka on runnellut hänen kasvonsa, tekee hänen rumuutensa, joka muuten on sangen henkevöitynyttä, vieläkin huomattavammaksi; hänen otsansa on hyvin ulkoneva; hänen kulmakarvansa ovat melkein liian tuuheat ja aivan yhdessä ja ne antavat hänelle kovan ja vieroittavan ilmeen. Hänellä on juro ja sairaloinen ulkomuoto aivan kuin sellaisilla lapsilla, jotka kohtalo on määrännyt kuolemaan varhain ja jotka elämästään saavat kiittää ainoastaan erinomaista ja jokahetkistä huolenpitoa, niinkuin sisar Martha. Hän on kasvojenpiirteiltään, kuten isäni sanoo, aivan kuin kardinaali Ximenes pienoiskoossa. Isäni ei pidä hänestä lainkaan, hän tuntee itsensä jollakin tavoin vaivatuksi hänen seurassaan. Opettajamme käytöksessä on vaistomaista arvokkaisuutta, joka tuntuu levottuuttavan tuota rakasta herttuaa; hän ei voi sietää minkäänlaista ylemmyyttä itseensä nähden. Heti kun isäni oppii espanjankielen, lähdemme me Madridiin. Kun Henarez kaksi päivää tuon läksytyksen jälkeen jälleen saapui, sanoin hänelle osoittaakseni jonkinlaista kiitollisuutta: — "Aavistan, että olette jättänyt Espanjan valtiollisten tapausten johdosta; jos isäni lähetetään sinne, kuten kerrotaan, olemme valmiit tekemään teille joitakin palveluksia ja toimimaan armahduksenne hyväksi siinä tapauksessa, että teidät on tuomittu." — "Ei ole kenenkään voimassa auttaa minua", vastasi hän. — "Kuinka niin, herra, siksikö, ettette tahdo ottaa vastaan mitään suojelusta, vai siksikö, että se on mahdotonta?" — "Molemmista syistä", sanoi hän kumartaen ja sellaisella äänenpainolla, että se pakoitti minut vaikenemaan. Isäni veri kuohui suonissani. Tuo kopeus harmitti minua ja minä lopetin keskustelun jättäen mestari Henarezin omiin oloihinsa. Kuitenkin on, rakas ystäväni, jotakin kaunista siinä, ettei tahdo mitään toisilta. Hän ei ottaisi vastaan edes meidän ystävyyttämme, ajattelin siinä, taivuttaessani erästä verbiä. Keskeytin sen ja sanoin hänelle suoraan ajatukseni, mutta espanjankielellä. Henarez vastasi minulle hyvin kohteliaasti, että tunteissakin täytyi vallita yhdenvertaisuuden, jota tässä tapauksessa ei ollut, ja että tämä kysymys siis oli tarpeeton. — "Tarkoitatteko yhdenvertaisuutta yhteiskunnalliseen asemaan vai tunteiden laatuun nähden?" kysyin vielä koettaen jotenkin saada murretuksi tuon vakavan juhlallisuuden, joka kiusaa minua. Silloin hän taas kohotti minuun nuo pelottavat silmänsä ja minun täytyi luoda katseeni alas. Rakkaani, tuo mies on selittämätön arvoitus. Tuntui siltä kuin olisi hän kysynyt minulta, merkitsivätkö sanani salaista tunnustusta; hänen silmäyksessään oli onnea, ylpeyttä, epävarmuuden tuskaa, joka kouristi sydäntäni. Ymmärsin silloin, että tuollainen viaton keimailu, joka Ranskassa jätetään omaan arvoonsa, saattoi käydä vaaralliseksi espanjalaisen parissa, ja vähän nolona vetäydyin jälleen kuoreeni. Oppitunnin jälkeen jätti hän minulle hyvästi katseella, joka oli täynnä nöyrää rukousta ja näytti sanovan: "Älkää leikkikö onnettoman kanssa." Tämä äkillinen poikkeaminen hänen muuten niin vakavasta ja arvokkaan jäykästä tavastaan teki minuun syvän vaikutuksen. Eikö olekin hirveätä ajatella ja puhua tällaista? Mutta minusta tuntuu, että tuossa miehessä piilee loppumattomat rakkauden aarteet.
IX.
ROUVA DE L'ESTORADE NEITI DE CHAULIEULLE.
Joulukuulla.
Kaikki on sanottu ja tehty, rakas lapseni; nyt kirjoittaa sinulle rouva de l'Estorade; mutta mitään ei ole muuttunut välillämme, on vain yksi nuori tyttö vähemmän. Ole levollinen, olen harkinnut suostumustani, en ole antanut sitä ajattelemattomasti. Elämäni rata on nyt määrätty. Vaeltaa varmaa ja valmiiksi viitoiteltua tietä on aivan taipumusteni ja luonteeni mukaista, suuri moraalinen voima on astunut elämääni ja pyyhkinyt pois siitä kaiken sen, mitä me nimitämme sattumaksi. Meillä on maa-aloja, jotka on saatava kantamaan hedelmää, asumus, joka on koristettava ja somistettava; minulla on lisäksi talous, joka on hoidettava, koti, johon on luotava valoa, lämpöä, mies, jolle on korvattava elämän pettymykset. Ja epäilemättä saan vielä perheen hoidettavakseni, lapsia kasvatettavakseni. Mitä voi enemmän pyytää! Arkielämä ei voi olla mitään niin suurta tai tavallisesta poikkeavaa. Tosin eivät ne korkealentoiset toiveet, jotka avartavat sielua ja ajatusta, mahdu näihin puitteisiin, ainakaan mikäli ulkoapäin voi päättää. Mutta kuka estää noita unelmien pursia, jotka yhdessä lähetimme ulapalle, keinumasta äärettömyyden merellä! Älä kuitenkaan luule, että nämäkään vaatimattomat toimet, joihin minä antaudun, ovat kokonaan rakkauden säteilyn ulkopuolella. Saada tuo mies-raukka, joka kauan on ollut kohtalon myrskyjen leikkipallona, uskomaan onneen on jo sinään kaunis tehtävä ja riittää lievittämään elämäni yksitoikkoisuutta. Olen huomannut, ettei minulla ole syytä antaa surulle valtaa ja että voin tehdä jotakin hyvää. Näin meidän kesken sanottuna en rakasta Louis de l'Estoradea laisinkaan senkaltaisella rakkaudella, joka saa sydämen sykähtämään askeleen kaiusta ja tunteet läikehtimään pienimmästä äänenpainosta tai tulisesta silmäyksestä; mutta hän ei myöskään ole minulle epämieluinen. Mutta mihin joutuvat nyt, voinet kysyä, kaikki nuo yleviin päämääriin viittovat vaistoni ja nuo voimakkaat ajatukset, jotka meitä yhdistävät ja ovat meille ominaisia? Niin, tuo kysymys on itseänikin askarruttanut, mutta eikö sitten ole suurta kätkeä ne muiden silmiltä ja käyttää ne kenenkään tietämättä perheensä onneksi, tehdä niistä salainen onnen väline niille henkilöille, jotka ovat haltuumme uskotut ja joihin velvollisuutemme meidät sitoo? Se aika, jolloin nämä ominaisuudet loistavat kauas, on sangen lyhyt naisen elämässä ja haihtuu pian, ja joskaan ei elämäni koskaan tule olemaan suurmerkityksellinen, on se sensijaan oleva tyyni, ehjä ja paheita vailla. Me synnymme niin onnelliseen asemaan, että voimme valita rakkauden ja äitiyden välillä. No niin, minä olen tehnyt vaalini: lapset tulevat olemaan minun jumalani ja tämä syrjäinen maankolkka minun Eldoradoni. Siinä kaikki, mitä nyt voin sanoa sinulle.
Kiitän sinua kaikista niistä tavaroista, joita olet minulle lähettänyt. Silmäilehän jälleen tilaus-luetteloani, joka seuraa mukana tässä samassa kirjeessä. Tahdon elää loiston ja komeuden keskellä ja ottaa maalaisoloista vain parhaan, minkä se voi tarjota. Yksinäisyydessä ollen ei naisesta koskaan tule oikeaa maalaista, hän pysyy omana itsenään. Luotan paljon sinun ystävyyteesi seuratakseni aikaani muotiasioissa. Innostuksissaan ei appi-ukkoni kiellä minulta mitään, vaan kääntää nurin talonsa minun vuokseni. Tuotamme työmiehet Parisista asti ja laitamme kaikki uuteen uskoon.