— Voinko pahoin?… — vastasi neiti väkinäisesti nauraen; — aioin juuri kysyä teiltä samaa.
— Luulin, että te ymmärsitte toisianne erinomaisen hyvin, — sanoi rouva du Gua teeskennellyn leikillisesti.
Nuori aatelismies ja neiti de Verneuil ei kumpikaan vastannut mitään. Nuori nainen tunsi itsensä kaksinkertaisesti loukkaantuneeksi, kun huomasi, että hänen niin voimakas kauneutensa oli menettänyt valtansa. Hän olisi minä hetkenä tahansa voinut saada selville tämän tilanteen syyn; mutta hän tunsi itsensä siksi liian vähän uteliaaksi, ja kenties ensi kerran nainen luopui salaisuutta tutkimasta.
Onnettomasti kyllä ihmiselämässä esiintyy runsaasti tilanteita, joissa ajatuksemme joko liian voimakkaan mietiskelyn tai jonkun rajun hengenmyrskyn vaikutuksesta eivät enää kiinny mihinkään, vaan harhailevat vailla yhtenäisyyttä, vailla lähtökohtaa, sanalla sanoen tilanteita, joissa nykyhetki kaipaa siteitä, jotka liittäisivät sen menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tällainen oli neiti de Verneuilin tila. Nojaten vaunujen selkälautaan, hän lepäsi siinä kuin juureton pensas. Hän oli ääneti ja kärsi, eikä enää kiinnittänyt huomiota kehenkään, antautuen kokonaan surunsa valtaan ja vaipuen niin itsepintaisesti siihen outoon maailmaan, josta onnettomat hakevat tyyssijansa, että ei enää ollenkaan välittänyt mistään, mitä tapahtui hänen ympärillään.
Korppeja lenteli rääkyen heidän ylitsensä. Mutta vaikka tässä nuoressa neidissä kuten kaikissa voimakkaissa henkilöissä oli yksi sydämen soppi alttiina taikauskolle, ei hän kuitenkaan noiden lintujen ilmaantumiseen kiinnittänyt mitään huomiota. Kaikki matkustivat jonkun aikaa ääneti.
"Siis jo erossa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Eikä kuitenkaan mitään ratkaisevaa ole sanottu minun läheisyydessäni. Entä Corentin? Olisiko hän ilmaissut salaisuuteni? Mutta ei hänellä olisi siitä mitään etua. Ken siis on voinut esiintyä syyttäjänäni? Tuskin oli alettu minua rakastaa, kun jo olen hylätty. Kylvän rakkautta, ja niitän ylenkatsetta. Minun kohtaloni on siis aina nähdä onni ja menettää se!"
Hän tunsi silloin sydämessään outoa levottomuutta, sillä hän rakasti todella, ja ensi kertaa elämässään. Kuitenkaan hän ei ollut siihen määrin antautunut tämän tunteensa valtaan, ettei ylpeydestä, joka liikkuu nuoren ja kauniin naisen povessa, olisi saanut lieventävää tukea suruansa vastaan. Hänen rakkautensa salaisuus — tuollainen salaisuus, joka usein säilytetään kidutuspenkilläkin, ei ollut häneltä jäänyt selviämättä. Hän oikaisihe suoraksi ja häpesi, että vaikenemisellaan oli ilmaissut surunsa syvyyden, pudisti päätään iloisena, väänsi kasvonsa hymyyn — tai oikeammin teeskenteli hymyilevänsä, ja muutti äänensä soinnun, salatakseen mielenliikutuksensa.
— Millä seuduin olemmekaan? — hän kysäisi kapteeni Merleltä, joka yhä pysytteli lyhyen matkan päässä vaunuista.
— Kolmen ja puolen Ranskan peninkulman päässä Fougères'sta, armollinen neiti.
— Saavumme kai siis sinne pian? — virkkoi neiti, rohkaisten häntä jatkamaan keskustelua, jonka kuluessa hän aikoi osoittaa nuorelle kapteenille huomaavaisuutta.