"Miksi pelkään?… Onhan tuo nainen hänen äitinsä."
Mutta kaikki hänen jäsenensä vavahtivat, kun hänen mielessään äkkiä sukelsi esiin kysymys:
"Mutta onko tuo nainen todella hänen äitinsä?"
Hän näki edessään kuilun, jonka ammottava syvyys hänelle selveni, kun hän vielä oli luonut tutkivan katseen nuoreen mieheen.
"Tuo nainen rakastaa häntä!" ajatteli neiti de Verneuil. "Mutta miksi hän nyt on minulle noin ylen kohtelias, oltuaan ensin niin kylmä? Olenko hukassa? Vai pelkääkö hän minua?"
Nuori aatelismies puolestaan vuoroin kalpeni ja punastui, mutta pysyi levollisena, luoden alas katseensa salatakseen outoa mielenliikutusta, joka häntä raateli. Väkinäinen puristus rumensi hänen huuliensa somaa kaarevuutta, ja hänen ihonsa kävi kelmeäksi hänen sisällään temmeltävästä taistelusta. Neiti de Verneuil ei edes enää voinut päättää, oliko hänen tunteissaan vielä jälellä rakkautta, kun raivo näytti niitä hallitsevan.
Tie, jonka molemmin puolin kasvoi metsää, pimeni, eivätkä nämä mykät näyttelijät siis voineet katseillaan tiedustella toistensa ajatuksia. Tuulen humina, pensasten kahina, saattojoukon askelten tahdikas kopina loivat tähän kohtaukseen sellaisen juhlallisuuden, joka jouduttaa sydämen sykintää. Turhaan koetti neiti de Verneuil tutkia tämän muutoksen syytä. Sitten hän salamannopeasti muisti Corentinin ja samassa johtui hänen mieleensä oikea kutsumuksensa. Ensi kerran hän sinä päivänä alkoi vakavasti punnita tilannettaan.
Siihen hetkeen asti hän oli kokonaan antautunut rakkauden onnen valtaan, ajattelematta itseään ja tulevaisuuttaan. Tämä tuska kävi hänelle sietämättömäksi, ja hän etsi ja odotti lempeän kärsivällisenä kuin rakastava ainakin katsetta nuorelta mieheltä ja rukoili sitä niin hartaasti, ja hänen kalpeutensa ja väristyksensä olivat niin vakuuttavan kaunopuheisia, että nuori mies kävi epäröiväksi, mutta lankeemus ei silti ollut epätäydellisempi.
— Voitteko pahoin, neiti? — kysyi nuori mies.
Tämä kuivakiskoinen äänenpaino, itse kysymys, katse, ele, kaikki yhdessä loi neitiin sen varmuuden, että tämän päivän tapahtumat olivat pelkkä sielun kangastus, joka nyt haihtui kuin hajanaiset pilvet tuulen kiidättäminä.