Ensi kerran tämä neito-parka huomasi petomaista julmuutta Marche-à-Terren katseissa. Kuutamo näytti olevan ainoa näille kasvoille sopiva valaistus. Villi bretagnelainen piti toisessa kädessään lakkiaan ja toisessa raskasta karbiini-pyssyään ja näytti siinä, lyhyentanakka kun oli ja sellaisen himmeän valon ympäröimänä, joka luo esineihin eriskummaisen muodon, enemmän satumaiselta olennolta kuin todelliselta ihmiseltä. Hänen ilmestymisensä ja puheensa oli aaveenomaisen äkillistä. Hän kääntyi ketterästi rouva du Guan puoleen, jonka kanssa keskusteli vilkkaasti, ja Francine, joka hiukan oli unhoittanut ala-bretagnen murretta, ei voinut eroittaa mitään heidän puheestaan. Tuo nainen näytti antavan Marche-à-Terrelle useita määräyksiä. Tämä lyhyt neuvottelu päättyi rouvan käskevään kädenliikkeeseen, joka osoitti chouanille molempia rakastavia.
Ennenkuin Marche-à-Terre ryhtyi noudattamaan käskyä, hän loi viimeisen katseen Francineen, jota näytti säälivän. Francine huomasi, että hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan, mutta käsitti, että hänen rakastajansa oli saanut käskyn vaieta. Tämän miehen karkea ja ruskettunut iho rypistyi otsalla ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan rajusti. Vastustiko hän uudelleen saamaansa käskyä surmata neiti de Verneuil? Tämä kasvojen väänne saattoi hänet epäilemättä vielä vastenmielisemmän näköiseksi rouva du Guan silmissä, mutta hänen silmiensä hohde kävi Francinesta melkein lempeäksi. Francine päätti tuosta katseesta, että hänen oli onnistuva taivuttaa tahtonsa alle tuon villi-ihmisen tarmo, ja hän toivoi vielä Jumalan jälkeen olevansa ainoa, joka saattoi vaikuttaa tuohon raakaan sydämeen.
Marien hellän keskustelun keskeytti rouva du Gua, joka tuli häntä noutamaan huutaen kuin olisi joku vaara uhannut; mutta hänen ainoa tarkoituksensa oli tarjota eräälle huomaamansa Alençonin kuninkaallismielisen komitean jäsenelle tilaisuus puhua Garsin kanssa.
— Älkää luottako naikkoseen, johon tutustuitte "Kolmen maurilaisen" majatalossa.
Kuiskattuaan nämä sanat nuoren miehen korvaan, ritari de Valois, joka ratsasti pienen bretagnelaisen hevosen selässä, katosi kinsteri-pensastoon, josta oli tullut esiin. Samaan aikaan kahakan laukaukset paukkuivat hämmästyttävän tiheään, mutta ei kumpikaan puoli joutunut käsikähmään.
— Herra ajutantti, eiköhän tämä ole valehyökkäys, jonka tarkoituksena on ryöstää matkustajamme ja vaatia heiltä lunnaita?… sanoi Clef-des-Coeurs.
— Luulenpa, että olet arvannut oikein, hiisi vieköön! — virkkoi
Gérard rientäen maantielle.
Samassa chouanien tuli alkoi heiketä, sillä ritarin päällikölleen antama ilmoitus oli kahakan ainoa tarkoitus. Merle, joka näki vihollisen poistuvan pieninä parvina pensaiden taakse, ei katsonut viisaaksi sen enempää yhtyä kenties vaaralliseen taisteluun. Gérard komensi parilla sanalla saattojoukon kokoon maantiellä ja jatkoi matkaa huomaten, ettei ollut kärsinyt tappioita. Kapteeni saattoi kaikessa rauhassa tarjota kätensä neiti de Verneuilille, auttaessaan hänet jälleen ajoneuvoihin, sillä nuori aatelismies seisoi kuin salaman iskemänä paikallaan. Ihmeissään parisitar nousi vaunuihin, hyläten tasavaltalaisen kohteliaan avun; hän katsahti ihailijaansa, näki hänen seisovan liikkumattomana ja oli vallan tyrmistynyt siitä äkillisestä muutoksesta, jonka ritarin salaperäiset sanat olivat hänessä aikaansaaneet. Nuori aatelismies palasi sitten hitaasti, ja koko hänen ryhtinsä osoitti syvää inhoa.
— Enkö ollut oikeassa, — kuiskasi rouva du Gua nuorelle miehelle astuessaan hänen kanssaan vaunuihin; — varmasti olemme joutuneet olennon käsiin, jonka kanssa on hierottu kauppaa teidän päästänne. Mutta kun tuo nainen on kyllin typerä rakastumaan teihin ja unhoittamaan ammattinsa, niin älkää menetelkö lapsellisesti, vaan teeskennelkää rakastavanne häntä, kunnes olemme saapuneet Vivetièreen… Kun kerran olemme siellä!… — Mutta jokohan hän todella rakastaa tuota naista? hän ajatteli nähdessään nuoren miehen istuvan paikallaan ihan torkahtaneen näköisenä.
Vaunut vierivät kumeasti edelleen hietaisella tiellä. Kun neiti de Verneuil nyt katsahti ympärilleen, näytti kaikki muuttuneen. Kuolema hiipi jo hänen rakkauteensa. Nämä olivat ehkä sentään vaan vaihtelevia tunnevivahduksia; mutta jokaisen rakastavan naisen silmissä sellaiset vivahdukset esiintyvät selvinä ja räikeävärisinä. Marche-à-Terren katseista oli Francine käsittänyt, että neiti de Verneuilin kohtalo oli toisen kuin tämän miehen käsissä, ja hän oli kalpea eikä voinut pidättää kyyneleitään, kun hänen emäntänsä häntä katseli. Tuntematon rouva osasi huonosti teeskennellyllä hymyllä salata naiskoston aiheuttamaa vahingoniloa, ja kun hän äkkiä muuttui ylen hyväksi neiti de Verneuiliä kohtaan, mikä ilmeni hänen kohtelussaan, äänessään ja ilmeissään, tämä oli omansa herättämään epäluuloista pelkoa tarkkanäköisessä henkilössä. Neiti de Verneuil tunsikin vaistomaista väristystä ajatellessaan: