Kuullessaan tämän paukkeen kapteeni Merle katui kipeästi, että oli myöntynyt neiti de Verneuilin matkatuumaan, tämä kun oli näin pahasti erehtynyt luullessaan yöllistä ja nopeaa matkaa vaarattomaksi eikä ollut antanut hänen ottaa mukaansa enempää kuin kuusikymmentä miestä. Gérardin käskystä kapteeni heti jakoi pienen saattojoukon kahteen osaan, suojaamaan molempia tienvieriä, ja kumpikin upseeri hyökkäsi sitten juoksujalassa miehineen kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden peittämälle kentälle, ryhtyäkseen taisteluun hyökkääjien kanssa, ennenkuin nämä olivat arvioineet heidän lukuaan. Sekä oikealla että vasemmalla alkoivat siniset nuuskia tiheätä pensastoa, tehden sen varomattoman pelottomasti, ja he vastasivat chouanien tuleen jatkuvasti ampuen kinsteri-pensastoon, mistä nuo pyssynlaukaukset lähtivät.
Ensi pelästyksessään oli neiti de Verneuil vaistomaisesti hypännyt alas postivaunuista ja juossut jotenkin kauas taaksepäin, ollakseen etempänä taistelupaikasta. Mutta sitten hän häpesi pelkoaan ja tunsi sisällään tuota tunnetta, joka kiihoittaa jokaista näyttämään suuremmalta lemmittynsä silmissä. Hän pysähtyi siis ja koetti kylmäverisesti seurata taistelun kulkua.
Nuori mies lähestyi häntä, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä sydämelleen.
— Pelkäsin äsken, — sanoi Marie de Verneuil, — mutta nyt…
Samassa hänen kamarineitinsä pelästyneenä huusi hänelle:
— Marie, pitäkää varanne!
Mutta Francine, joka tahtoi hypähtää alas rattailta, tunsi voimakkaan käden häntä siitä estävän. Tämän kookkaan käden paino sai hänet päästämään rajun huudon, hän kääntyi ja vaikeni, huomatessaan edessään Marche-à-Terren kasvot.
— Saan siis, — sanoi nuori mies neiti de Verneuilille, — kiittää pelästystänne siitä, että minulle ovat auenneet viehkeimmät sydämensalaisuudet! Francinelta kuulin juuri, että teillä on tuo soma nimi Marie. Marie — tämä on se nimi, jota usein olen maininnut tuskallisten kaihojeni hetkinä, tätä nimeä tulen vastedes mainitsemaan iloni huumauksessa ja sitä ihailen nyt niin suuresti, etten voi sitä lausua jumaluutta loukkaamatta, minä kun jo sekoitan uskonnon ja rakkauden. Mutta onkohan sitten rikos rukoilla ja rakastaa samalla?
Hänen näin puhuttuaan he puristivat rajusti toinen toisensa kättä, katsoivat toisiinsa salaa, ja heidän tunteittensa yltäkylläisyys riisti heiltä kyvyn ja voiman niitä tulkita.
— Teillä toisilla ei ole täällä mitään pelättävää! huudahti raa'asti Marche-à-Terre Francinelle, ja hänen käheässä kurkkuäänessään oli synkkä uhkan sävy, ja hän korosti joka sanaa, saattaen Francinen vallan pois suunniltaan.