Neiti de Verneuil oli kauvemmin ajatuksiin vaipuneena kuin nuori mies. Ehkäpä tämän naisen mielikuvitus harhaili kauvemmaksi tulevaisuuteen. Nuori mies kiintyi ainoastaan johonkin niistä lukemattomista tunteista, jotka hän miehenä oli elämässään kokeva, ja nuori nainen näki edessään kokonaisen elämän, jota kuvitteli kauniiksi ja jonka täytti onnella ja suurilla ja jaloilla tunteilla. Onnellisena jo hengessä, yhtä suuresti ihastuneena kuvitelmiinsa kuin todellisuuteen, tulevaisuuteen ja nykyisyyteen, Marie koetti palauttaa mielentyyneytensä, varmemmin saadakseen tuon nuoren miehen valtaansa, ja siinä hän menetteli vaistomaisesti, kuten kaikki naiset. Päätettyään antautua täydelleen, halusi hän ikäänkuin pala palalta puolustaa omaa itseään, ennenkuin sen luovutti. Hän olisi tahtonut ottaa takaisin kaikki menneet tekonsa, sanansa ja katseensa, saattaakseen ne sopusointuun rakastetun naisen arvokkaisuuden kanssa.
Joskus hänen silmänsä kuvastivatkin jonkunlaista kauhua, kun hän ajatteli äskeistä keskusteluaan, jossa oli esiintynyt niin hyökkäävänä. Mutta katsellen nuoren miehen voiman leimaamia kasvoja hän ajatteli, että niin vahva olento varmaankin oli jalomielinenkin, ja iloitsi, siitä, että osansa oli kauniimpi kuin monella muulla naisella, hän kun rakastajakseen oli saanut lujaluonteisen miehen, kuolemaan tuomitun, joka itse oli pannut henkensä alttiiksi ja ryhtynyt sotaan tasavaltaa vastaan. Se ajatus, että hän jakamattomasti tulisi omistamaan sellaisen hengen, loi heti kaikkeen eri valon.
Viisi tuntia aikaisemmin oli hän pakoittanut kasvonsa ja äänensä teennäisiksi, kiusatakseen nuorta aatelismiestä, ja nykyhetkellä hän yhdellä ainoalla katseella sai hänet pois suunniltaan. Mutta näiden hetkien välillä oli yhtä ammottava kuilu kuin kuoleman ja elämän välillä. Hilpeän naurun ja iloisen kiemailun takana piili ääretön intohimo, joka ilmeni hymyilevänä kuin onnettomuus. Sellaisessa sieluntilassaan ollen näki neiti de Verneuil ulkomaailman satumaisen utukuvan muodossa. Vaunut kiitivät läpi kylien, poikki laaksojen, yli vuorten, ja kaikista niistä ei jäänyt nuoren neitosen mieleen mitään kuvaa.
Hän saapui Mayenneen, missä uudet sotilaat vaihtuivat saattojoukkoon. Merle puhui hänen kanssaan, hän vastasi hajamielisenä, kulki läpi kaupungin ja jatkoi taas matkaa. Mutta kasvot, talot, kadut, maisemat, ihmiset kiitivät ohi kuin epämääräiset unikuvat.
Yö laskihe maille. Marie matkusti jalokivillä siroitetun taivaan alla, himmeän valon hohteessa Fougères'n tietä pitkin, huomaamatta, että taivas oli muuttunut, tietämättä mitä oli Mayenne ja Fougères ja mikä oli hänen matkansa päämäärä. Hänestä ei tuntunut ollenkaan mahdolliselta, että hänen muutaman tunnin kuluttua oli eroaminen ihailemastaan miehestä. Rakkaus on ainoa intohimo, joka ei siedä menneisyyttä eikä tulevaisuutta.
Kun sanat välistä ilmaisivat hänen ajatuksiaan, muodostuivat ne melkein merkityksettömiksi lauseiksi, mutta silti ne kaikuivat hänen ihailijansa sydämessä onnen lupauksina. Tämän alkavan intohimon todistajien silmissä se näytti kiihtyvän peloittavasti. Francine tunsi Marien yhtä hyvin kuin tuntematon nainen tunsi nuorukaisen, ja tämä heidän entinen kokemuksensa pani odottamaan jotain hirvittävää ratkaisua. Eikä heidän todella tarvinnut kauan odottaa tämän näytelmän loppua, jota neiti de Verneuil surullisena, kenties tietämättään oli sanonut murhenäytelmäksi.
* * * * *
Kun nuo neljä matkustajaa olivat kulkeneet noin peninkulman eteenpäin Mayennesta, he kuulivat ratsumiehen huimaavan nopeasti lähestyvän. Saapuessaan vaunujen kohdalle tämä henkilö kumartui katsomaan, oliko niissä neiti de Verneuil, joka silloin tunsi tulijan Corentiniksi. Tämä onnettomuutta ennustava mies nyökäytti neidille merkitsevästi päätään, ja tämän eleen kuvastama tuttavallisuus vaikutti nuoreen naiseen loukkaavasti. Ja Corentin riensi pois, jäädettyään hänet tällä halpamaisuutta uhkuvalla ilmeellään.
Nuori mies näytti hermostuvan tästä kohtauksesta, joka varmaankaan ei jäänyt huomaamatta hänen niin sanotulta äidiltään. Mutta Marie painoi hiljaa hänen kättänsä ja loi häneen katseen, joka näytti tahtovan tunkea hänen sydämeensä, kuin ainoaan turvapaikkaan maan päällä. Nuoren miehen otsa kirkastui silloin, hän kun tunsi itsensä ylen onnelliseksi nähtyään tuon katseen, jolla hänen lemmittynsä ikään kuin vahingossa oli ilmaissut hänelle kiintymyksensä laajuuden. Selittämätön pelko oli Mariesta karkoittanut kaiken kiemailun ja rakkaus näyttäytyi hetken aikaa verhoamattomana. He olivat ääneti, ikäänkuin pitkittääkseen tämän hetken suloisuutta. Valitettavasti rouva du Gua syrjästä katsojana huomasi tämän kaiken. Ja saiturin tavoin, joka on kutsunut luokseen vieraita, hän näytti laskevan heidän suupalansa ja mittailevan heidän nautintoaan.
Ollen näin kokonaan vaipuneet onneensa molemmat rakastavat olivat saapuneet siihen maantien kohtaan, joka kulkee Ernée-laakson pohjukassa, nimittäin yhteen niistä kolmesta laaksonsyvennyksestä, joissa tämän kertomuksen alussa mainitut tapaukset ovat sattuneet. Siellä Francine näki ja osoitti kädellään omituisia haamuja, jotka varjojen tavoin näyttivät liikkuvan puiden lomissa ja kinsteri-pensastoissa, joita kasvoi molemmin puolin kentillä. Kun postivaunut olivat lähestyneet näitä varjoja, kuului yhteislaukaus, ja matkustajien päiden yläpuolella vinkuvat luodit ilmoittivat heille, että äskeiset haamut eivät olleet harhanäkyjä, vaan että niiden takana piili vakava todellisuus. Saattojoukon oli yllättänyt väijytys.