Kaksi rakennuksen siipeä, jotka tornin kautta kulmauksena yhtyivät toisiinsa, ja jotka olivat vastapäätä lampea, muodostivat koko linnan, jonka roikkuvat ja lahonneet ovet ja ikkunaluukut, ruosteen syömät rautaristikko-varustukset, särkyneet ikkunaruudut näyttivät romahtavan alas ensi tuulenpuuskasta. Syystuuli puhalsi paraikaa näissä raunioissa, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät suunnattoman suurelta kummitukselta. Ainoastaan se, joka on nähnyt nämä harmaat ja siniset graniittikivet sovitettuina yhteen mustiin ja mustanruskeihin liuskakiviin, saattaa käsittää, että tästä autiosta ja synkästä möhkäleestä käyttämämme vertaus on oikea. Nähdessään nuo liitteistään lohkeilleet kivet, nuo lasittomat ikkunat, tuon sakarahuippuisen tornin, reikäiset katot, tuli lisäksi ajatelleeksi luurankoa; ja sen ympärillä lentelevät petolinnut saattoivat tämän kuvitelman vielä elävämmäksi.
Muutamat rakennuksen takana kasvavat korkeat kuuset heiluttivat katon yläpuolella synkkiä havuoksiaan, ja jotkut nurkkien koristamista varten puutarhasaksilla leikellyt punakatajat kehystivät sitä, muistuttaen hautajaisissa käytettyjä kiehkuraköynnöksiä. Ovien muoto, koristeiden kömpelömuotoisuus, yhtenäisyyden puute rakennussuunnitelmassa — kaikki tämä ilmaisi tuollaista vanhaa läänityslinnaa, joista Bretagne ylpeilee, ja kenties syystä, sillä ovathan nämä linnat näillä seuduilla jonkunlaisia muistomerkkejä niiltä synkiltä ajoilta, jotka käyvät kuningasvallan perustamisen edellä.
Neiti de Verneuil, jonka mielessä sana linna aina herätti sovinnaismuotoisen kuvan, sai tästä kaikesta synkän vaikutelman ja hypähti kevyesti alas vaunuista, katsellen tätä edessään olevaa kuvaa kauhun tuntein, miettien, mitä hänen nyt oikeastaan piti tehdä. Francine kuuli rouva du Guan päästävän ilon huokauksen, kun hän oli päässyt turviin sinisiltä, jopa tuo nainen ehdottomasti huudahti, kun portti hänen jäljessään oli suljettu ja kun hän huomasi olevansa tässä luonnollisessa linnoituksessa. Montauran oli joutuin rientänyt neiti de Verneuilin luo, arvaten hänen ajatuksensa.
— Sota on hävittänyt tätä linnaa, — sanoi markiisi lievän surullisesti, — samoin kuin te olette hävittänyt ne tuumat, jotka minä mielessäni muodostin onnellemme.
— Kuinka niin? — kysyi nuori nainen vallan hämmästyneenä.
— Oletteko te nuori, jalo ja henkevä nainen! — kysyi markiisi ivallisesti, toistaen ne sanat, jotka neiti de Verneuil niin kiemailevasti oli lausunut heidän keskustellessaan matkalla.
— Kuka on sanonut teille päinvastaista?
— Luotettavat ystävät, jotka harrastavat turvallisuuttani ja koettavat ehkäistä petosta.
— Petosta! — sanoi neiti de Verneuil ilkkuen. — Ovatko siis jo Alençon ja Hulot niin kaukana? Teillä on huono muisti — vaarallinen vika puolueen johtajalla! — Mutta koska ystävänne, — hän lisäsi purevasti, — hallitsevat niin voimakkaasti sydäntänne, pitäkää heidät. Ei mikään ole verrattavissa ystävyyden tuottamaan tyydytykseen. Hyvästi. En minä, eivätkä tasavallan soturit astu sisälle tähän linnaan. Hän riensi porttia kohti täynnä loukattua ylpeyttä ja ylenkatsetta, mutta samalla osoittaen epätoivoa, mikä kokonaan muutti markiisin mielipiteen, joka ei mistään hinnasta tahtonut luopua pyyteistään, joten hän helposti viehättyi toimimaan varomattomasti ja uskomaan vakuutuksia. Hänkin oli jo rakastunut. Näitä rakastavia ei kumpaakaan haluttanut kauan olla riidoissa.
— Lausukaa vaan sana lisää, ja minä uskon teitä, — sanoi markiisi rukoillen.