— Sana? — sanoi neiti de Verneuil ivallisesti, puristaen huuliaan.
— En enää lisää kädenliikettäkään!
— Torukaa siis minua ainakin, — sanoi markiisi koettaen tarttua hänen käteensä, jonka hän veti pois.
— kun nyt kerran rohkenette nuhdella kapinallisten päällikköä, joka nyt on yhtä epäluuloinen ja synkkä kuin aikaisemmin oli iloinen ja täynnä luottamusta.
Kun Marie oli luonut markiisiin vihasta vapaan katseen, jälkimäinen sanoi:
— Te tunnette minun salaisuuteni, enkä minä tunne teidän salaisuuttanne.
Tämän kuullessaan synkkeni neidin lumivalkoinen otsa. Hän loi päällikköön närkästyneen katseen ja vastasi:
— Minun salaisuuteni… ei ikinä.
Rakkaudessa on joka sanalla, joka katseella hetkeen kohdistuva kaunopuheisuutensa; mutta nyt neiti de Verneuil ei ilmaissut mitään määrättyä, ja joskin Montauran olikin teräväpäinen, jäi tuon huudahduksen merkitys hänelle arvoitukseksi, vaikka tuon naisen äänessä oli värähdellyt tavaton mielenliikutus, joka suuresti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.
— Teillä on sukkela tapa haihduttaa epäluuloa, — sanoi markiisi.
— Te haudotte siis mielessänne epäluuloa? — huomautti neiti de Verneuil mitellen häntä katseillaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "Onko teillä mitään oikeutta minuun nähden?"