* * * * *
— Kuulehan, Merle, tämä paikka näyttää minusta rotanloukulta, — sanoi Gérard astuessaan linnan pihalle.
— Kyllä sen huomaan, — vastasi kapteeni huolestuneena.
Molemmat upseerit asettivat ensi toimekseen vahtisotamiehiä turvaamaan linnatietä ja porttia, sitten he loivat epäileviä katseita lammikkojen penkerille ja ympäröivään maisemaan. — Joutavia! — sanoi Merle, — meidän täytyy joko luottavaisina astua tähän hökkeliin tai olla ollenkaan sisään astumatta.
— Menkäämme siis sisälle, — sanoi Gérard. Päällikkö päästi yhdellä ainoalla sanalla sotilaat omiin hoteisiinsa, ja nämä pystyttivät pyssynsä yhteen kimppuun ja istuutuivat olkivuoteen eteen, jonka keskellä oli omenaviini-tynnyri. He muodostivat pieniä ryhmiä, joille pari maalaismiestä alkoi jaella voita ja ruisleipää. Markiisi nouti molemmat upseerit saliin. Astuttuaan ylös portaita, Gérard katsasti linnan molempia siipirakennuksia, joiden yli vanhat kuuset levittivät tummia oksiaan, ja kutsui luokseen Beau-Piedin ja Clef-des-Coeursin.
— Teidän molempien on mentävä tarkastusretkelle puutarhaan. Nuuskikaa siellä pensasaidat, ymmärrättekö? Asettakaa sitten vahti pihalla olevan sotilasryhmän eteen.
— Voimmeko virittää nuotiovalkeamme ennenkuin lähdemme tiedusteluretkelle, herra ajutantti? — kysyi Clef-des-Coeurs.
Gérard nyökäytti myöntäen päätään.
— Näet itse, Clef-des-Coeurs, — sanoi Beau-Pied, — että ajutantti tekee tyhmästi, pistäessään päänsä tähän ampiaispesään. Jos Hulot vielä olisi päällikkömme, ei hän koskaan olisi eksynyt tänne. Olemme täällä kuin suljetussa kattilassa ikään.
— Oletpa sinä tyhmä, — virkkoi Clef-des-Coeurs, — sinä pilkkakirvesten kuningas, etkö hoksaa, että tämä talo-pahainen on sen sulottaren linna, jota meidän hilpeä Merlemme hakkailee. Ja totisesti tämä kapteenien kruunu nai tuon neitosen, se on selvä kuin puhdistettu pistin. Tuollainen tyttö tulee tuottamaan kunniaa puoliprikaatille.