— Se on totta, — virkkoi Beau-Pied. — Voithan vielä lisätä, että tuossa on hyvää omenaviiniä, mutta minua ei haluta juoda sitä noiden kirottujen pensasaitojen edessä. Muistan yhä vielä, kuinka Larose ja Vieux-Chapeau hoippuroivat alas Pèlerine-vuoren maantien ojaan. Muistan elinikäni tuon Larose-paran niskapalmikon, se oli suorana ilmassa kuin suuren portin kolkutusvasara.
— Ystäväni Beau-Pied, sinulla on sotamieheksi liian paljon mielikuvittelua. Sinun pitäisi tehdä runoja Kansallis-akatemiaan.
— Jos minulla on liian paljon mielikuvitusta, — vastasi Beau-Pied, — ei sinulla ole sitä rahtuakaan, ja kestäisi koko kauan, ennenkuin sinusta tulisi konsuli.
Soturijoukon naurunremahdus teki lopun tästä keskustelusta, sillä Clef-des-Coeurs ei patruunalaukustaan löytänyt mitään, minkä olisi nakannut vastaukseksi.
— Tule nyt kierrokselle. Minäpä lähden oikealle, — sanoi Beau-Pied.
— No hyvä, lähden tästä sitten minä vasemmalle, — sanoi hänen toverinsa. — Mutta maltahan hetkinen! Tahdonpa juoda lasin omenaviiniä, kurkkuni on kutistunut kuivaksi kuin iholaastari-reunus, joka ympäröi Hulot'n kaunista univormulakkia.
Puutarhan vasen puoli, jota Clef-des-Coeurs ei heti lähtenyt tarkastamaan, oli onnettomuudeksi juuri se vaarallinen lammikon ranta, jossa Francine oli nähnyt miehiä liikkuvan. Kaikki on sodassa sattuman kauppaa.
Astuessaan sisälle saliin ja tervehtiessään koollaolijoita, Gérard tähysteli tarkkaan eri henkilöitä. Epäluulo palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä, hän meni joutuin neiti de Verneuilin luo ja kuiskasi:
— Luulen, että teidän on pikimmiten lähdettävä täältä, emme ole täällä turvassa.
— Pelkäisittekö minun kotonani? — neiti kysyi nauraen. — Olette täällä paremmin turvassa kuin Mayennessa.