Nainen vastaa aina varmasti rakastajastaan. Molemmat upseerit rauhoittuivat siis hiukan. Sinä hetkenä vieraat lähtivät ruokasaliin, vaikka tosin joku ohimennen mainitsi, että eräs tärkeä pöytävieras, jota odotettiin, ei vielä ollut saapunut.
Vallitsevan hiljaisuuden aikana, joka on tavallinen aterian alussa, neiti de Verneuililla oli tilaisuus tarkastaa tätä seuraa, joka oli koolla asianhaarojen vallitessa, mitkä hän tavallaan oli aiheuttanut sillä ajattelemattomalla menettelyllä, mitä huikentelevaiset naiset elämänsä tähdellisinä hetkinä noudattavat.
Yksi seikka häntä äkkiä hämmästytti. Molemmat tasavaltalaiset upseerit hallitsivat tätä seuraa kasvojensa juhlallisella sävyllä. Heidän pitkät hiuksensa, jotka olivat luodut taaksepäin ohimoilta ja yhdistetyt kookkaaksi niskapalmikoksi, painoivat heidän otsilleen noita viivoja, jotka antavat nuorille kasvoille niin avomielisen ja jalon leiman. Heidän nukkavierut siniset takkinsa kuluneina punaisine rinnusliepeineen; kaikki, yksinpä marsseista selkäpuolelle valuneet olkanauhat, jotka koko armeijassa, päälliköissäkin ilmaisivat, että heiltä puuttuivat vaipat — kaikki tämä saattoi nämä kaksi soturia eroamaan niistä miehistä, joiden keskellä he istuivat.
"Oh, tuossa on kansa, vapaus!" — ajatteli neiti de Verneuil. — "Ja tuossa on mies, kuningas, etuoikeudet!"
Hän ei malttanut olla ihailematta Merlen kasvoja, niin täydesti tämä hilpeä soturi vastasi käsitystä noista ranskalaisista sotureista, jotka keskellä luotisadetta viheltelevät jotain laulua ja jotka eivät unhoita kompasanaa nähdessään toverinsa tekevän huonon kuperkeikan. Gérard herätti kunnioitusta. Vakavana ja täynnä kylmäverisyyttä näytti hän omaavan tuollaisen tasavaltalaissielun, joita tähän aikaan viljalti kohtasi ranskalaisessa sotaväessä, mihin jalosti salattu uhrautuvaisuus loi siihen asti tuntemattoman tarmon.
"Siinä on yksi suurituumaisia miehiäni", — ajatteli neiti de Verneuil. — "Nojaten nykyisyyteen, jota hallitsevat, he hävittävät menneisyyden, mutta tekevät sen tulevaisuuden hyväksi…"
Tämä ajatus saattoi hänet surulliseksi, se kun ei soveltunut hänen ihailijaansa, ja tähän hänen huomionsa nyt kiintyi, hän kun hänen kauttansa aikoi toisen ihailun muodossa kostaa tasavallalle, jota jo vihasi. Nähdessään markiisin noiden miesten ympäröimänä, jotka olivat kyllin rohkeita, kiihkoisia ja tulevia etujaan muistavia, ahdistaakseen voitokasta tasavaltaa, he kun siten toivoivat jälleen pystyttävänsä kuolleen kuningasvallan, jälleen asettavansa oikeuksiinsa kielletyn uskonnon, maanpaossa olevat ruhtinaat ja riistetyt edut, — hän ajatteli:
"Tällä ei ole vähemmän merkitystä kuin tuolla toisella; sillä seisoen raunioilla, hän tahtoo menneisyydestä tehdä tulevaisuutta."
Tämä nainen, jonka mieli oli täynnä kuvia, epäröi, mitkä hyväksyisi, nuoretko, vai vanhat ranniot. Tosin hänen omatuntonsa huusi että toinen noista miehistä taisteli yhden ihmisen, toinen koko maan puolesta. Mutta tunteen tietä hän oli tullut sille kehitysasteelle, jolle järkikin vie, nimittäin siihen vakaumukseen, että kuningas on sama kuin valtakunta.
Kuullessaan viereisessä salissa kaikuvat miehen askeleet, markiisi nousi ja meni tulijaa vastaan. Hän tunsi hänet odotetuksi vieraaksi, joka hämmästyi nähdessään koolla olevan seuran ja aikoi sanoa jotakin. Mutta Gars antoi hänelle tasavaltalaisten huomaamatta merkin vaieta ja viittasi häntä istuutumaan aterialle.