Merlen paluu saliin oli tämän murhenäytelmän esittäjille jotain selittämätöntä. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä, ja näyttivät pyytävän selitystä toisiltaan. Merle huomasi chouanien ihmettelyn ja sanoi heille surullisesti hymyillen, uskollisena luonteelleen:
— En luule, hyvät herrat, että kiellätte lasin viiniä mieheltä, joka lähtee viimeiselle taipaleelle.
Juuri sinä hetkenä, kun läsnäolijat olivat tyyntyneet näistä sanoista, jotka lausuttiin vendéelaisia miellyttävällä ranskalaisella kevytmielisyydellä, Montauran palasi, ja hänen kalpeat kasvonsa ja tuijottava katseensa jäätivät kaikki vieraat.
— Huomaatte, — sanoi kapteeni, — että kuollut vilkastuttaa elävät.
— Kas! — sanoi markiisi tehden unesta heräävän liikkeen, — olettehan täällä, arvoisa sotaneuvokseni.
Ja hän ojensi hänelle pullon viiniä.
— Oh, kiitos, kansalainen, ei, saattaisin juopua, nähkääs…
Tämän sukkeluuden kuultuaan rouva du Gua sanoi hymyillen vieraille:
— Säästäkäämme häneltä jälkiruoka!
— Te kostatte sangen julmasti, hyvä rouva, huomautti kapteeni. — Unhoitatte, että murhattu toverini minua odottaa, enkä minä koskaan jää pois sovitusta kohtauksesta.