— Kuta syvemmälle yhteiskuntaportaalle astuu, — sanoi katkerana Marie, — sitä jalompia ja koruttomampia tunteita kohtaa. Markiisi käskee surmata minut kiitokseksi siitä, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kersantti… Mutta se sikseen.
Kun kaunis parisitar oli paneutunut lämpimään vuoteeseen, odotti hänen uskollinen Francinensa turhaan sitä ystävällistä sanaa, johon oli tottunut. Mutta nähdessään hänen siinä seisovan levottomana, emäntänsä nyökäytti hänelle surullisena päätään.
— Tätäkin sanotaan päiväksi, Francine, — hän virkkoi. — Tunnen itseni kymmentä vuotta vanhemmaksi!
* * * * *
Seuraavana aamuna Marien noustessa tuli Corentin tervehdykselle ja pääsi hänen puheilleen.
— Francine, — sanoi Marie, — onnettomuuteni on siis ääretön, kun
Corentinin kohtaaminen ei ole minulle liian vastenmielinen.
Kuitenkin hän nähdessään jälleen tämän miehen tuhannennen kerran tunsi vaistomaista inhoa, jota kaksivuotinen tuttavuus ei ollut voinut lieventää.
— No, — sanoi Corentin hymyillen, — luulin, että yrityksenne onnistuisi. Se ei siis ollutkaan chouani-päällikkö, joka teillä oli pauloissanne.
— Corentin, — vastasi neiti de Verneuil, äänessä väsynyt surun kaiku, — älkää puhuko minulle siitä yrityksestä muulloin, kuin silloin, kun itse siitä ensin puhun.
Tuo mies käveli edestakaisin huoneessa ja loi neiti de Verneuiliin katseita kulmien alta, koettaen arvata tämän eriskummaisen naisen salaisia ajatuksia, jonka tavaton sulo oli kylliksi voimakas hetkeksi saattamaan suunniltaan taitavimmankin.