— Aavistin tätä epäonnistumista, — hän jatkoi hetken vaiettuaan. —
Sen varalta että aiotte sijoittaa päämajanne tähän kaupunkiin, olen
jo tiedustellut oloja. Olemme täällä chouani-liikkeen keskipisteessä.
Tahdotteko jäädä tänne?
Neiti de Verneuil vastasi myönteisesti nyökäyttäen päätään, ja tämä antoi Corentinille aihetta mielessään tekemään muutamia edellisen illan tapahtumia koskevia, osaksi oikeita johtopäätöksiä.
— Olen vuokrannut teille myymättömän kansallistalon. Näillä seuduilla ollaan vielä alkuperäisellä kannalla. Ei kukaan ole rohjennut ostaa tätä taloa, sen kun omistaa eräs siirtolainen, joka käy hyvin raa'asta miehestä. Se sijaitsee lähellä Leonard-kirkkoa, ja kautta kunniani, sieltä aukee hurmaava näköala. Saattaa olla hyötyä tästä hökkelistä, siinä voi sentään asua; tahdotteko muuttaa sinne?
— Heti paikalla, — huudahti neiti.
— Mutta tarvitsen vielä muutaman tunnin saadakseni sen kuntoon ja siivotuksi, niin että voitte siellä asustaa.
— Vähät siitä! — sanoi neiti, — asuisin vaikka luostarissa tai vankilassa, siitä välittämättä. Mutta asettakaa niin, että tänä iltana voin siellä täydelleen häiriintymättä levätä. Menkää, jättäkää minut. En voi sietää läsnäoloanne. Tahdon jäädä kahden Francinen kanssa, sovin paremmin hänen kanssaan kuin ehkä itseni kanssa. Hyvästi, menkää! Joutukaa toki!
Nämä sanat hän lausui kiireisesti, osaksi kiemaillen, osaksi käskevästi tai intohimoisesti, ja ne tiesivät, että hän oli saavuttanut tasapainonsa. Uni oli epäilemättä hitaasti karkoittanut edellisen päivän vaikutelmat, tuumiskelu oli neuvonut häntä kostamaan. Joskin jotkut synkät ilmeet vielä aika-ajoin kiitivät yli hänen kasvojensa, näyttivät ne vaan todistavan muutamien naisten kykyä painaa mielensä kätköihin mitä kiihkeimmät tunteet, ja tuota teeskentelyä, joka sallii heidän suloisesti hymyillä, sillävälin kuin tuumivat uhrinsa tuhoa.
Aivan itsekseen hän pohti, millä keinoin voisi saada markiisin elävänä käsiinsä. Ensi kertaa elämässään tämä nainen oli elänyt pyyteittensä mukaisesti; mutta tästä elämästä ei ollut jälellä muuta kuin yksi tunne, koston tunne, äärettömän, täydellisen koston tunne. Se oli hänen ainoa ajatuksensa, hänen ainoa intohimonsa. Vaikka Francine puhutteli Marieta ja osoitti hänelle huomaavaisuutta, ei hän vastannut; hän näytti nukkuvan silmät auki. Ja tämä pitkä päivä kului ilman että liike tai ainoa teko olisi ilmaissut ajatusten juoksua. Marie lepäsi sohvalla, jonka oli kyhännyt itselleen tuoleista ja patjoista. Vasta illalla hän välinpitämättömästi lausui Francinelle nämä sanat:
— Lapsi kulta, eilen käsitin, että voi elää rakastaakseen, ja tänään ymmärrän, että voi kuolla kostaakseen. Niin, mennäkseni etsimään häntä sieltä, missä hän on, uudestaan tavatakseni hänet, hurmatakseni hänet ja saadakseni hänet käsiini, antaisin henkeni… Mutta jos en muutaman päivän kuluttua näe tuota miestä jalkojeni juuressa nöyränä ja alistuvana, tuota miestä, joka on ylenkatsonut minua, — ellen tee häntä orjakseni, en enää kykene mihinkään, en enää ole nainen, en enää ole minä itse…
Se talo, jonka Corentin oli hankkinut neiti de Verneulille asunnoksi, tarjosi tarpeeksi mukavuutta, jopa tyydytti kohtalaisesti tämän ylellisyyteen ja hienouteen tottuneen naisen vaatimuksia. Corentin kokosi kaiken, minkä tiesi miellyttävän häntä, ja teki sen innokkaasti, kuin rakastaja lemmitylleen ainakin tai oikeammin kuin voimakas mies, joka nöyränä liehakoi jotain riippuvassa asemassa olevaa henkilöä, jota hän tarvitsee. Seuraavana aamuna hän tuli ehdottamaan, että neiti de Verneuil muuttaisi tuohon tilapäiseen asuntoon.