— Tiedän sen, — vastasi Hulot. — Mutta eivät suinkaan tasavallan palveluksessa!
— Minun tähteni ja minun kauttani, — vastasi neiti.
— Aiotte kai puhua minulle isänmaasta. Antaako isänmaa takaisin hengen niille, jotka kuolevat sen edestä? Kostaako se edes heidän puolestaan? Mutta minä tulen heidän puolestaan kostamaan! — hän huudahti.
Sen onnettomuuden synkät muistot, jonka uhriksi hän oli joutunut, palasivat äkkiä, ja tuo suloinen olento, joka käytti kainoutta naisen ensimäisenä naisellisen juonikkaisuuden välikappaleena, joutui raivoihinsa ja lähestyi harppaillen hämmästynyttä päällikköä.
— Korvaukseksi muutamista surmatuista miehistä tuon mestauslavojenne piilun alle pään, joka vastaa tuhansia päitä! — hän huudahti. — Naiset sotivat harvoin, mutta te voitte, niin vanha kuin olettekin, minun koulussani oppia sotataitoa. Tulen pistimillenne tarjoamaan kokonaisen suvun, esi-isät, hänet itsensä ja hänen menneisyytensä. Yhtä hyvä ja tosi kuin olen ollut hänelle, yhtä kavala ja valheellinen tulen olemaan. Niin, herra päällikkö, tahdon houkutella tuon pienen ylimyksen vuoteeseeni, ja hän on nouseva siitä, astuakseen mestauspölkylle. Ja se on kuin olla pitää, siten ei minulla koskaan tule olemaan kilpailijatarta… Tuo poloinen on itse julistanut tuomionsa: huomeneton päivä! Teidän tasavaltanne ja minä saamme koston tyydytyksen. Tasavalta! — hän jatkoi äänellä, jonka outo kaiku kauhistutti Hulot'ta. — Mutta pitääkö siis kapinoitsijan kuolla sentähden, että on ryhtynyt aseisiin isänmaataan vastaan? Varastaisiko Ranska minulta kostoni? Ah, kuinka ihmiselämä sentään on mitätön, kuolema ei hyvitä muuta kuin rikoksen. Mutta, vaikka tuolla herralla ei ole muuta kuin yksi pää menetettävissä, on minulla oleva yksi yö käytettävissäni huomauttaakseni hänelle, että hän menettää enemmän kuin henkensä. Mutta kaikin mokomin, päällikkö, — hän huokasi syvään, — te, joka tulette hänet surmaamaan, salatkaa tarkoin minun petokseni, hän kuolkoon luottaen minun uskollisuuteeni. Pyydän teiltä ainoastaan tätä. Hän ei saa nähdä muuta kuin minut ja minun hyväilyni.
Hän vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hehkuvasta punasta huolimatta Hulot ja Corentin huomasivat, ettei viha ja raivo kokonaan tukahuttanut hänen häveliäisyyttään. Marie värisi rajusti lausuessaan viime sanansa. Hän näytti vielä itse kuuntelevan niiden kaikua, ikäänkuin olisi epäillyt lausuneensa niitä, ja vavahti tehden sellaisen vaistomaisen liikkeen kuin nainen, joka on pudottanut harsonsa.
— Mutta onhan hän ollut vallassanne, — huomautti Corentin.
— Todennäköisesti, — vastasi neiti katkerana.
— Miksi pidätitte minut, kun hän jo oli käsissäni? — kysyi Hulot.
— Nähkääs, päällikkö, emmehän tietäneet, että se oli hän.