Äkkiä tuo kiihtynyt nainen, joka asteli hurjana ja lävisti molemmat läsnäolijat katseillaan, rauhoittui.
— En enää tunne itseäni, — hän sanoi miesmäisellä äänenpainolla. —
Mitä hyödyttää puhua? Täytyy lähteä häntä etsimään!
— Häntä etsimään? — sanoi Hulot. — Mutta hyvä lapsi, ottakaa huomioon, että emme hallitse näitä lähiseutuja, ja jos uskallatte lähteä kaupungista, teidät vangittaisiin tai tapettaisiin sadan askeleen päässä.
— Niillä, jotka tahtovat kostaa, ei koskaan ole mitään vaaraa! — vastasi neiti, tehden närkästyneen kädenliikkeen, karkoittaakseen nuo molemmat miehet, joiden läsnäolo sai hänet häpeämään.
— Mikä nainen! — huudahti Hulot, poistuessaan Corentinin kanssa.
— Mikä tuuma noilla poliisi-viranomaisilla onkaan ollut siellä
Parisissa! Mutta ei hän ikinä hanki tuota miestä meidän käsiimme, —
hän lisäsi päätään pudistaen.
— Hankkiipa kyllä, — intti Corentin.
— Ettekö huomaa, että hän rakastaa tuota miestä? — kysyi Hulot.
— Juuri sentähden. Muuten, — sanoi Corentin katsoen hämmästyneeseen päällikköön, — olen minä läsnä estämässä häntä tekemästä tyhmyyksiä. Sillä, toveri hyvä, minun vakaumukseni on, ettei ole rakkautta, joka vetäisi vertoja kolmelle sadalle tuhannelle frangille…
Kun tämä sisäasiain ministerin salapoliisi erosi soturista, tämä seurasi häntä katseineen; ja kun hänen askeleensa, olivat hälvenneet, hän huokasi ja virkahti itsekseen:
— Joskus on sentään onnellista, että on vaan näin yksinkertainen olento kuin minä… Tuhat tulimmaista. Jos kohtaan Garsin, tulemme tappelemaan mies miestä vastaan, tai ei nimeni ole Hulot; sillä jos tuo kettu toisi hänet minun tuomittavakseni, nyt kun he ovat perustaneet sotaoikeuksia, niin luulisinpa omantuntoni olevan likainen kuin nuoren soturin paita, kun hän ensi kerran on tulessa.