Antaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta tarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman suuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset arkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita keskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla onkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli, tukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon edustalla, joka on omistettu pyhälle Leonardille, on epäsäännöllisen muotoinen pieni tori, jota tukee rintanojaksi kohoava muuri ja joka portaiden kautta on kävelypaikan yhteydessä.
Rakennuksen reunuksen tavoin tämä kävelypuistikko kulkee kaarena kallion reunalla, muutama syli alempana Pyhän Leonardin toria, ja on sangen laaja puilla istutettu alue, joka ulottuu kaupungin vallituksiin asti. Sitten on kymmenen sylen päässä suojamuurista ja kallioista, jotka kannattavat terassia, tuota liuskakivien onnellisen ryhmittymisen ja ihmistaidon yhteistulosta, kiertotie, nimeltään Kuningattaren portaat, joka on hakattu kallioon ja joka johtaa Bretagnen Annan rakentamalle sillalle. Tämän tien alapuolella, joka muodostaa kolmannen reunuksen, on vihdoin porrasmaisesti viettäviä puutarhoja, jotka ulottuvat joen rantaan asti ja näyttävät kukilla koristetuilta astuimilta.
Yhdensuuntaisina kävelypaikan kanssa korkeat kalliot, jotka sen esikaupungin mukaan, jonka kohdalla kohoavat, ovat saaneet nimen Pyhän Sulpicen vuoret, seuraavat joen äyräitä ja alenevat mataliksi rinteiksi suuressa laaksossa, missä äkkiä kääntyvät pohjoiseen. Nämä suoraviivaiset, kasvittomat ja synkät kalliot näyttävät koskettelevan kävelypaikan liuskakiviä; toisin paikoin ne ovat siitä ainoastaan pyssynampuman päässä ja suojelevat pohjoistuulilta sadan sylen levyistä syvää laaksoa, missä Nançon-virta jakaantuu kolmeen haaraan, jotka huuhtelevat somasti istutettua ja tehtaiden peittämää alankomaata.
Eteläpuolella, siinä, missä varsinainen kaupunki päättyy ja missä alkaa Pyhän Leonardin esikaupunki, Fougères'n kallio muodostaa mutkan ja kääntyy suureen laaksoon, seuraten jokea, jota se näin tunkee Pyhän Sulpicen vuoren seinämälle; tässä se muodostaa solan, josta Nançon-virta kahtena purona juoksee Couësnon-laaksoon. Tämän sievän kallioisen kukkularyhmän nimi on Nid-aux-Crocs; laakso, jota se ympäröi, on nimeltä Gibarryn laakso, ja sen lihavat laitumet tuottavat suuren osan siitä voista, jota herkkusuut sanovat Prévalayen voiksi.
Siinä kohdassa, missä kävelypuistikko päättyy vallituksiin, kohoaa n.s. Papukaija-torni. Tästä neliskulmaisesta rakennuksesta alkaen, jossa muunmuassa oli se huoneusto, mihin neiti de Verneuil oli muuttanut asumaan, muodostaa kaupungin vallin osaksi muuri, osaksi kallio. Ja tällä ylhäisellä ja valloittamattomalla perustuksella sijaitseva kaupunginosa muodostaa avaran puoliympyrän, jonka päässä kallioissa on uurroksia, joista Nançon pääsee virtaamaan. Siinä sijaitsee niinikään Pyhän Sulpicen kaupunginosaan johtava portti, joten tämä nimi onkin yhteinen molemmille. Graniittilohkareella, joka hallitsee kolmea laaksoa, missä useat tiet yhtyvät, kohoaa Fougères'n vanha linna sakaramuureineen ja keskiaikaisine torneineen. Se on Bretagnen herttuoiden pystyttämiä kookkaimpia rakennuksia, jonka muurit ovat viidentoista sylen korkuiset ja viidentoista jalan levyiset. Idässä sitä suojelee lampi; tästä saa alkunsa Nançon-virta, joka juoksee sen vallihautoihin, pannen Sulpicen portin ja linnan nostosillan välillä myllyjen rattaat pyörimään. Lännessä sitä puolustavat jyrkät graniittiset kalliojärkäleet, joilla se lepää.
Täten kävelypaikasta aina tähän keskiaikaiseen rakennusmuistomerkkiin asti, jota verhoavat murattiseinät, mitä koristavat neliskulmaiset tai pyöreät tornit, joista jokainen voi majoittaa kokonaisen rykmentin, linna, kaupunki ja sen kallio äkkijyrkkien kaltaittensa suojaamina muodostavat ison hevosenkengän, jonka kuilujen rinteisiin bretagnelaiset aikojen kuluessa ovat hakanneet muutamia kapeita polkuja. Siellä täällä pistää esiin ulkonevia kalliokielekkeitä koristeiden tavoin. Toisin paikoin vesi tihkuu esiin halkeimista, joissa kasvaa vaivaispuita. Kauempana kasvaa hieman tasaisemmilla graniittilohkareilla ruohoa, joka houkuttelee luoksensa kauriit. Kaikkialla kanervikko, joka on juurtunut kosteihin kallionrakoihin, koristaa punaisilla kiehkuraköynnöksillään tummia syvennyksiä. Tämän äärettömän suuren suppilon pohjalla pieni virta mutkittelee laitumella, joka alati on virkeän vihanta ja pehmeä kuin matto.
Linnan juurella ja useiden graniittimöhkäleiden välissä kohoaa Pyhälle Sulpicelle omistettu kirkko, joka on antanut nimensä Nançon-joen toisella puolella olevalle esikaupungille. Tätä esikaupunkia, joka on kuin viskattu kuilun pohjaan, ja sen kirkkoa, jonka suippokärkinen tapuli ei ylety kallion tasalle, joka näyttää kaatuvan sen ja ympäröivien majojen yli, sivuuttavat somasti eräät Nançonin syrjäjoet, joiden rantoja siimestävät puut ja koristavat puutarhat. Nämä pikkujoet katkaisevat epäsäännöllisesti hevosenkengän, jonka muodostavat kävelypaikka, kaupunki ja linna, ja tarjoavat sievän vastakohdan vastapäätä olevalle vakavalle pengerryhmälle. Koko Fougères'ta esikaupunkeineen, kirkkoineen ja juhlallisine kallioineen kehystävät Rillén vuoret, jotka ovat osa Couësnon-laaksoa ympäröivistä harjanteista.
Sellaiset ovat huomattavimmat piirteet tässä luonnossa, jonka pääleima on alkuperäinen jylhyys, mitä kuitenkin lieventävät hymyilevät vaikutelmat, komeimpien ihmistuotteiden ja odottamattoman vaihtelevan maaperän oikkujen yhtymät, sanalla sanoen jotain ennen kokematonta, joka yllättää ja hämmästyttää. Matkustaja ei missään muualla Ranskassa kohtaa niin suuremmoisia vastakohtia kuin ne, joita tarjoaa suuri Couësnonin laakson alue ja Fougères'n kallioiden ja Rillén harjanteiden väliin eksyneet laaksot.
Tämä on sellaista harvinaista kauneutta, jota sattuma välistä tuhlailevalla kädellä siroittelee ja josta ei puutu mitään luonnossa piilevää sopusointua. Kirkasta, virtaavaa vettä, näiden seutujen voimakkaan kasvullisuuden peittämiä vuoria; synkkiä kallioita ja siroja tehtaita; luonnon pystyttämiä vallituksia ja ihmisen rakentamia graniitti-torneja; tämän lisäksi kaikki valon ja varjojen ihmeelliset ilmiöt, erilaisten lehvien vastakohta, johon piirustajat kiinnittävät niin suurta huomiota; taloryhmiä, joissa häärii toimeliaita asukkaita, ja autioita paikkoja, missä graniitti ei siedä edes kiviin takertuvaa valkoista sammalta. Sanalla sanoen, kaikkea, mitä ikinä voi vaatia maisemalta, suloa ja kauhua, runoelmaa, täynnä yhä toistuvaa lumousta, yleviä kuvia, verratonta maaseudun viehätystä. Siinä Bretagne versoo kukkeimmillaan.
Papukaija-torniksi mainittu rakennus, jossa oli neiti de Verneuilin asunto, sijaitsee perustuksiltaan itse äkkijyrkänteen pohjassa ja sen huippu kohoaa Pyhän Leonardin kirkon edessä olevaan toriin asti. Tästä kolmelta taholta eristetystä rakennuksesta näkee yhtä haavaa ison hevosenkengän, joka alkaa itse tornista, Nançonin mutkittelevan laakson ja Pyhän Leonardin torin. Tuo rakennus kuuluu taloryhmään, joka on kolmensadan vuoden ikäinen, on puusta tehty ja sijaitsee kirkon pohjoispuolella olevassa sen kanssa yhdensuuntaisessa rakennusjonossa, joka kirkon kanssa muodostaa umpikujan, minkä avoimesta päästä astutaan viettävälle, kirkon edustalla olevalle kadulle. Tämä katu johtaa Pyhän Leonardin portille, jota kohti neiti de Verneuil astui alas.