— Näen siis tuon kirotun naisen hereilläkin ollessani.
Tämä syvä halveksiminen pani nais-paran mielettömästi nauramaan, ja vavahtaen hyökkäsi nuori päällikkö rautaristikkoa kohti. Neiti de Verneuil pakeni siitä. Hän kuuli lähellään askeleita, ja luuli, että se oli Montauran. Ja paetakseen häntä hän ei tuntenut esteitä; hän olisi kiivennyt muurin yli ja lentänyt ylös ilmaan, hän olisi löytänyt manalan tien, välttääkseen lukemasta nuo tulikirjaimilla piirretyt sanat: Hän sinua halveksii, jotka olivat kirjoitetut tuon miehen otsalle, ja joita sisäinen ääni silloin huusi hänelle kuin toitottava torvi.
Astuttuaan tietämättä, minne meni, hän pysähtyi, tuntiessaan miten kostea ilma tunki hänen jäseniinsä. Pelästyen useiden henkilöiden askeleista ja levottomuuden ahdistamana hän astui alas portaita, jotka johtivat hänet alas kellariin. Saavuttuaan viimeiselle astuimelle, hän kuunteli tarkasti saadakseen selville, mihin suuntaan kulkivat hänen takaa-ajajansa; mutta huolimatta ulkoapäin tunkevasta jotenkin kovasta melusta, hän kuuli ihmisäänen surkeata valittamista, joka vielä lisäsi hänen kauhistustaan. Valojuova, joka virtasi ylhäältä portailta, sai hänet pelkäämään, että hänen vainoojansa tiesivät hänen pakopaikkansa. Ja välttääkseen heitä hän ponnisti uudelleen voimiaan.
Hänen oli hyvin vaikea selittää muutama hetki myöhemmin ja koottuaan ajatuksensa, millä keinoin oli voinut kiivetä sen matalan seinämuurin komeroon, missä nyt oli piilossa. Hän ei edes alussa huomannut sitä epämukavuutta, jota tuotti hänelle hänen ruumiinsa asento. Mutta tämä epämukava asento kävi lopulta sietämättömäksi, sillä hän näytti kyyristyneenä holvikaaren alle kumartuneelta Venukselta, jonka joku taiteenharrastaja on sullonut liian ahtaaseen seinäkomeroon.
Tämä jotenkin leveä graniittikivistä rakennettu seinä eroitti toisistaan portaat ja kellarin, josta lähtivät nuo valitukset. Seuraavassa tuokiossa hän siellä alhaalla näki vuohennahkoihin puetun henkilön astuvan alas portaita ja menevän holviin, tekemättä pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut kiirettä. Neiti de Verneuil odotti kärsimättömästi, ilmaantuisiko hänelle jotain tilaisuutta pelastumiseen, ja tähysteli tuntemattoman miehen valaisemaa kellaria, missä näki maassa muodottoman, mutta elävän möhkäleen, joka rajuin ja toistetuin liikkein ponnisteli päästäkseen lähelle erästä seinän kohtaa, näyttäen toutaimelta, joka vedestä maalle nostettuna väänteleikse ja hyppelee.
Pieni pikisoihtu valaisi sinervällä hohteellaan kellaria. Vaikka neiti de Verneuilin mielikuvitus levitti synkkää runoutta tähän holviin, jossa kaikuivat rukoilevat pyynnöt, hänen täytyi kuitenkin sitä lähemmin tarkastettuaan myöntää, että se oli maanalainen keittiö, joka aikoja sitten oli ollut käyttämättä.
Valaistuksessa muuttui tuo ainemöhkäle pieneksi, hyvin lihavaksi mieheksi, jonka kaikki jäsenet oli huolellisesti sidottu, mutta jonka ne, jotka olivat hänet vanginneet, näyttivät jättäneen vallan omiin hoteisiinsa kosteille lattialaatoille. Nähdessään oudon miehen, joka toisessa kädessä piti soihtua ja toisessa risukimppua, vanki päästi syvän voihkinan, joka niin suuresti liikutti neiti de Verneuiliä, että hän unhoitti oman kauhistuksensa, epätoivonsa ja puutuvien jäseniensä hirvittävän epämukavan asennon; hän koetti pysyä liikkumattomana.
Chouani viskasi kimppunsa pesään, tutkittuaan vanhan patakoukun vahvuutta, joka riippui valurautalevystä, ja sytytti soihdullaan risut palamaan. Kauhukseen neiti de Verneuil silloin tunsi tuon miehen viekkaaksi Pille-Micheksi, jonka käsiin hänen kilpailijattarensa oli hänet jättänyt ja jonka kasvot liekin valossa muistuttivat noita Saksassa puusta veistettyjä kömpelöitä äijänkuvia. Vangin päästämä valitus houkutteli esiin naurun, noihin ryppyjen peittämiin ja päivän paahtamiin kasvoihin leveän hymyn.
— Huomaat, — hän virkkoi mies-paralle, — että me muut kristityt emme syö sanaamme, kuten sinä. Tuo valkea tulee tekemään jalkasi, kielesi ja kätesi notkeiksi. Mitä hittoa! enhän näe pannua asettaakseni jalkojesi alle; nehän ovat niin lihavia, että niistä tippuva rasva voisi sammuttaa tulen. Onpa talosi hyvin huonossa kunnossa, kun se ei voi tarjota isännälleen kaikkea mukavuutta, kun hän lämmittelee itseään.
Uhri päästi korvia vihlovan huudon, ikäänkuin olisi toivonut, että äänensä olisi tunkenut holvien läpi ja kutsunut saapuville vapauttajan.