— Onko se valkea? — kysyi ensimäinen.
— Minkätähden, — sanoi toinen, — se on yksin palannut kummittelemaan kaikista niistä, jotka ovat kuolleet Pèlerine-vuorella?
— Niin, minkätähden? — vastasi kolmas. — Miksi suositaan niitä, jotka kuuluvat "Pyhän sydämen" lahkokuntaan? Mutta muuten minä kernaammin kuolen ripillä käymättä, kuin harhailen tuon miehen tavoin juomatta, syömättä, verettömin suonin ja lihattomin luin.
— Ah!…
Tämä huudahdus tai pikemmin hirvittävä parkuna kaikui ryhmästä, kun yksi kolmesta chouanista sormellaan osoitti neiti de Verneuilin solakkaa vartaloa ja kalpeita kasvoja, hänen paetessaan hirvittävän nopeasti, synnyttämättä vähintäkään melua.
— Tuossa se on! — Tässä se on! — Missä se on? — Tuolla. —
Täällä. — Se on jo kadonnut. — Ei. — On kyllä. — Näitkö sinä sen?
Nämä huudahdukset kaikuivat kuin aaltojen yksitoikkoinen loiske merenrantaa vastaan.
Neiti de Verneuil astui rohkeana taloa kohti, ja näki ison ihmisjoukon epämääräiset haamut, jotka pakenivat häntä, osoittaen silmitöntä säikähdystä hänen lähestyessään. Neiti de Verneuiliä tuntui ajavan eteenpäin outo voima, joka hänet masensi. Se, että hänen ruumiinsa tuntui niin kevyeltä, tuotti hänelle uuden kauhun aiheen. Nuo haamut, jotka hänen lähestyessään joukottain nousivat ja kohosivat kuin maan alta, missä näyttivät maanneen, päästivät voihkinan, joka tuntui yliluonnolliselta.
Viimein hän suuresti ponnisteltuaan pääsi autioon puutarhaan, jonka aita oli hävitetty. Vahti pidätti häntä, mutta hän näytti hänelle hansikasta. Kun kuu samassa valaisi Marien kasvot, vaipui karbiini-pyssy chouanin kädestä, joka jo oli tähdännyt Mariehen, mutta joka hänet nähdessään päästi kauas ympärille kaikuvan huudon. Marie huomasi suuria rakennuksia, joista tuikkivat valot ilmaisivat asuttuja huoneita, ja hän saapui lähelle seinää kohtaamatta vastustusta. Ensimäisestä ikkunasta, jota lähestyi, hän näki rouva du Guan ja Vivetieressä koolla olleet päälliköt. Sekä tästä näystä että uhkaavasta vaarasta säikähtyneenä hän hyökkäsi rajusti pienelle ikkuna-aukolle, jota suojeli paksu rautaristikko, ja näki isossa holvikattoisessa salissa markiisin yksin ja alakuloisena.
Takkavalkean heijastus, jonka edessä hän istui jykevällä tuolilla, loi hänen kasvoihinsa punervaa ja levotonta hohdetta, joka painoi tähän kohtaukseen näyn leiman. Liikkumattomana ja vavisten naisparka takertui rautaristikkoon, ja vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa hän toivoi kuulevansa markiisin äänen, jos hän puhuisi. Nähdessään hänet lamautuneena, toivottomana ja kalpeana, hän ilokseen ajatteli olevansa yksi tuon miehen surullisuuden syistä. Sitten hänen vihansa vaihtui sääliksi ja hellyydeksi, ja hän tunsi, ettei hän ollut mennyt näin pitkälle yksistään kostaakseen. Markiisi nousi, käänsi päänsä ja tyrmistyi, huomatessaan kuin utupilven ympäröiminä neiti de Verneuilin kasvot. Hän teki kärsimättömyyttä ja ylenkatsetta uhkuvan liikkeen huudahtaessaan: