Viipymättä hän palasi asuntoonsa, löysi tikarin, pisti sen vyöhönsä, kääri hartioittensa ja vartalonsa ympärille suuren saalin, verhosi hiuksensa mustalla pitsihuivilla, pani päähänsä tuollaisen leveälierisen hatun, jommoista chouanit käyttivät, ja joka oli erään hänen palvelijansa oma, ja saatuaan sellaisen mielenmaltin, jonka intohimot joskus sallivat, hän otti markiisin hansikkaan, jonka Marche-à-Terre oli passiksi antanut ja vastasi pelästyneelle Francinelle: — Mitä tahdot? Menisin etsimään häntä vaikka manalasta. — Sitten hän palasi kävelypaikalle.
Gars oli vielä samassa kohdassa, mutta yksin. Päättäen hänen kaukoputkestaan hän näytti soturin tarkka tuntoisuudella tutkivan Nançon-virran eri ylimenopaikkoja, "Kuningattaren portaita" ja sitä tietä, joka Pyhän Sulpicen portilta kiertää tämän kirkon ohi ja yhtyy valtateihin linnan kanuunain ylettyvissä.
Neiti de Verneuil riensi pienille poluille, jotka vuohet ja niiden paimenet ovat tallanneet kävelypaikan rinteelle, saapui "Kuningattaren portaille", sitten syvänteen pohjaan, kulki Nançon-virran yli, halki esikaupungin, arvaten linnun tavoin erämaassa tiensä, keskellä Pyhän Sulpicen vuorten äkkijyrkänteitä, ja saavutti pian graniittivuoreen hakatun niljakan polun. Huolimatta pistelevistä kinstereistä ja piikkiherneistä ja esiin törröttävistä kivistä hän alkoi kiivetä ylöspäin, osoittaen tuollaista tavatonta tarmoa, joka kenties on tuntematon miehelle, mutta joka näyttäytyy intohimon valtaamassa naisessa erityisinä hetkinä.
Yö yllätti Marien, kun hän saavuttuaan huipulle kuun vaaleassa valossa koetti tunnustella, mitä tietä markiisi oli lähtenyt kulkemaan. Mutta vaikka hän itsepintaisen väsymättä etsi, ei hän sitä löytänyt, maaseudulla vallitseva hiljaisuus pani hänet ajattelemaan, että chouanit ja heidän päällikkönsä olivat vetäytyneet pois. Tämä intohimoinen ponnistus raukesi äkkiä sen toivon mukana, joka sitä oli kiihoittanut. Ollessaan yksin yöllä tuntemattomalla seudulla, alttiina sodan vaaroille, hän rupesi miettimään, ja muistellessaan Hulot'n neuvot ja rouva du Guan laukauksen, hän värisi pelosta. Yön rauhallisuus, joka syvänä vallitsee vuorilla, teki hänelle mahdolliseksi kuulla jokaisen lehden putoamisen, matkankin päästä, ja tämänkaltaiset kahinat vavahtelivat ilmassa, ikäänkuin yksinäisyyden ja hiljaisuuden surullisena tahtina. Tuuli lakaisi näitä korkeita seutuja ja kiidätti hurjasti pilviä, synnyttäen varjon ja valon vaihtelua, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa, luoden vaarattomimpiinkin esineihin haaveellisen muodon.
Hän käänsi silmänsä Fougères'n taloja kohti, joiden kodikkaat valot tuikkivat kuin tähdet, ja äkkiä hän selvästi eroitti Papukaija-tornin. Hänellä ei ollut kuljettavana muuta kuin aivan lyhyt matka saapuakseen asuntoonsa, mutta tämä matka oli syvä kuilu. Hän muisti tarpeeksi ne syvänteet, jotka aukenivat molemmin puolin hänen kulkemaansa polkua, tietääkseen, että oli vaarallisempaa palata Fougères'en kuin jatkaa yritystään. Hän tiesi, että markiisin hansikas oli poistava kaikki vaarat hänen yölliseltä retkeltään, jos kohtasi chouaneja ympäristössä.
Ainoastaan rouva du Gua saattoi olla hirvittävä. Tätä ajatellessaan Marie puristi tikariaan ja pyrki taloa kohti, jonka katot oli huomannut saapuessaan Pyhän Sulpicen kallioille. Mutta hän astui hitaasti, sillä siihen asti hän ei ollut kokenut sitä synkkää juhlallisuutta, joka painaa yöllä liikkuvaa yksinäistä olentoa, kun yltympäri leviää autio seutu, ja korkeat vuoret joka taholla kokoontuneiden jättiläisten tavoin kallistavat päitään.
Hänen hameensa kahistessa, jota piikkiherneet pidättivät, hän säpsähti moneen kertaan, joudutti askeleitaan, mutta harvensi niitä taas, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Mutta pian tilanne kehittyi senluontoiseksi, että pelottomimmatkaan miehet kenties eivät olisi sitä kestäneet. Se syöksi neiti de Verneuilin sellaiseen kauhistukseen ja puristi siihen määrin hänen elinvoimiaan, että hänessä kaikki tuntui äärimäisyyteen pingoitetulta, niin hyvin rohkeus kuin heikkous. Tällaisissa tapauksissa heikoimmat olennot tekevät tavatonta voimaa osoittavia tekoja, ja kaikkien vahvimmat tulevat mielettömiksi pelosta. Marie kuuli lyhyen matkan päässä outoja ääniä; ne olivat samalla selviä ja epämääräisiä, samoin kuin yö oli vuoroin synkkä ja valoisa, ne ilmaisivat sekasortoa, meteliä, ja korva väsyi niitä tarkatessaan. Ne lähtivät maan alta, joka tuntui järkkyvän äärettömän, liikkeellä olevan ihmisjoukon jalkojen polkemisesta. Kuun välkähdys salli neiti de Verneuilin yhtenä silmänräpäyksenä nähdä pitkän jonon inhoittavia olentoja, jotka heiluivat sinne tänne kuin tähkäpäät vainiolla ja hiipivät ohi kuin aaveet. Mutta tuskin hän ehti ne nähdä, sillä heti pimeys palasi taas kuin musta väliverho, joka piiloitti häneltä tämän hirvittävän taulun, täynnä keltaisia ja kiiluvia silmiä. Hän astui kiireisesti taaksepäin ja kavahti kallionkielekkeelle, paetakseen kolmea noista hirvittävistä haamuista, jotka lähestyivät häntä.
— Näitkö sinä sen?
— Tunsin kylmän viiman, kun se kulki ohitseni, — vastasi käheä ääni.
— Ja minä tunsin sieramissani hautuumaan kosteata ilmaa ja löyhkää, — sanoi kolmas.