— Te olette palvelleet minun kanssani kenraali Hochen johdon alla, — hän heille virkkoi, — silloin kun saatoimme järkiinsä nuo roistot, jotka mainitsevat itseään kuninkaan jääkäreiksi. Tiedätte, kuinka he piiloittautuivat, väijyksistä ampuakseen sinisiä.
Kuullessaan taitavuuttaan näin kehuttavan, nuo neljä soturia nostivat päätään, kasvoissa kuvaava ilme. Nämä olivat sankarillisen uljaita miehiä, joiden alistuva huolettomuus osoitti ettei heidän ajatuspiirinsä Ranskan ja Europan välisen kamppailun puhkeamisesta lähtien ollut ulottunut taaksepäin edemmäksi heidän patruunalaukkuansa, eikä eteenpäin painetin kärkeä kauemmaksi. He puristivat yhteen huulensa kuin rahamassin, jonka suu kurenauhoilla vedetään kiinni, ja katselivat päällikköänsä tarkkaavasti ja uteliaina.
— No niin, — virkahti Hulot, jolla oli erinomainen taito puhua sotureille luonteenomaista kieltä, — eivätpä tällaiset pojat pötki tiehensä chouanien edestä, ja niitä on täällä, niin totta kuin nimeni on Hulot. Teidän neljän miehen tulee tutkiskella molemmat tienvieret. Muu joukko pysyy sillä aikaa tässä alallaan. Koettakaa siis kaikin mokomin saada heistä vainua; älkää hellittäkö, vaan nuuskikaa tarkoin koko alue, eteenpäin, mars!
Sitten hän osoitti heille tien vaarallisia huippukohtia. Nuo neljä soturia tervehtivät kiitoksen merkiksi, vieden kätensä vanhojen kolmikulma-hattujensa tasalle, joiden sateen liottamat ja iän kuluttamat reunat riippua lerpattivat alas kuvun reunasta. Yksi heistä, korpraali Laruse, jonka Hulot tunsi, sanoi lyöden pyssyynsä:
— Panemmepa heidät tanssimaan meidän pillimme mukaan, päällikkö!
He poistuivat, kaksi oikealle, kaksi vasemmalle. Nähdessään heidän katoavan molemmin puolin tietä tunsi soturijoukko epämääräistä levottomuutta. Rauhaton oli niinikään Hulot, joka luuli lähettäneensä heidät varman kuoleman kitaan. Jopa hänen sielussaan vavahti, kun hän ei enää nähnyt heidän hatunkulmiaan.
Upseerit ja sotamiehet kuuntelivat kuivissa lehdissä kahisevia, asteittain heikkeneviä askeleita ja tunsivat mielessään ahdistusta, joka oli kahta kiusallisempi sentähden, että se täytyi painaa syvälle poveen. Sodassa esiintyy kohtauksia, joissa neljän miehen alttiiksi pannut henget aiheuttavat enemmän kauhua kuin Jemmapes'n taistelussa kaatuneet tuhannet ruumiit. Mutta noissa soturikasvoissa on niin monta vaihtelevaa ilmettä, että niiden kuvaajien on turvautuminen sotilasten omiin muisteluihin ja luovuttaminen näiden vilkkaiden kasvojen kuvaaminen levollisessa mielentilassa oleville henkilöille, sillä nuo yksityisseikoista niin rikkaat sielunmyrskyt eivät ole kuvattavissa ilman ääretöntä laveutta.
Kun noiden neljän soturin pistimet olivat kadonneet näkyvistä, palasi kapteeni Merle, täytettyään salaman nopeudella päällikön käskyt. Parilla kolmella komentosanalla Hulot nyt järjesti joukkonsa jäljellä olevat miehet taisteluvalmiiksi keskelle tietä. Sitten hän antoi käskyn palata Pèlerine-vuoren huipulle, minne hänen pieni etujoukkonsa oli pysähtynyt. Itse hän kulki viimeisenä ja takaperin, pitääkseen silmällä pienimpiäkin muutoksia, mitä saattoi esiintyä jossakin kohdassa tätä eteenleviävää näyttämöä, jonka luonto oli tehnyt niin ihanaksi ja ihminen niin hirvittäväksi.
Hän saapui siihen paikkaan, missä Gérard vartioi Marche-à-Terreä. Tämä oli näennäisesti välinpitämättömänä seurannut kaikkia päällikön liikkeitä, mutta katsoi nyt uskomattoman älykkäänä sinne päin, mihin nuo molemmat soturit juuri olivat kadonneet, tien oikealla puolella olevaan metsään, ja päästi kolme tai neljä vihellystä, matkien pöllön kimakkaa ja korvia viiltävää ääntä. Nuo kolme kuuluisaa salakuljettajaa, joiden nimet jo ovat mainitut, vaihettelivat erityisellä tavalla tätä huutoa yön aikaan, ilmaistakseen toisilleen väijytyksiä, uhkaavia vaaroja ja kaikkea, mikä heidän oli tärkeä tietää. Siitä he olivat saaneet liikanimen chuin, joka näiden seutujen murteessa merkitsee pöllöä. Tämä murteissana siirtyi sitten niidenkin nimeksi, jotka ensimäisen tasavaltaa vastaan käydyn sodan aikana matkivat näiden kolmen veljeksen eleitä ja ilmoitusmerkkejä. Kuullessaan nuo epäilyttävät vihellykset, päällikkö pysähtyi tuijottamaan Marche-à-Terreen. Hän teeskenteli siten erehtyneensä tuon chouanin typerään kömpelyyteen nähden, ja piti hänet luonaan jonkunmoisena ilmapuntarina, joka osoittaisi hänelle vihollisen liikkeet. Hän pysäytti Gérardin käden, joka valmistautui kiirehdyttämään tuota vakoilijaa, asetti kaksi sotilasta muutaman askeleen päähän hänestä ja käski kuuluvalla ja selvällä äänellä heidän viipymättä ampua hänet kuoliaaksi, jos hän vielä antoi pienimmänkin merkin. Uhkaavasta vaarasta huolimatta ei Marche-à-Terre osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, ja häntä tähystelevä päällikkö pani merkille tämän levollisuuden.
— Tuo kollo ei osaa ammattiaan! — hän sanoi Gérardille. — Niin, niin, tosin ei ole helppo lukea chouanin tunteita hänen ilmeistään; mutta tämä on ilmiantanut itsensä ponnistuksillaan tuoda esiin pelottomuutensa. Näetkös, Gérard, jos hän olisi teeskennellyt pelkurimaisuutta, olisin pitänyt häntä hölmönä, ja niin olisi meitä ollut kaksi samanlaista, ja minä olisin joutunut pussiin. Mutta nyt tiedän, että meidän kimppuumme aiotaan hyökätä! Mutta tulkootpa vaan, nyt olen valmis.