Lausuttuaan nämä sanat puoliääneen ja voitonriemuisena, vanha soturi hykersi käsiään ja katsoi Marche-à-Terreen ivallisena; sitten hän risti käsivarret rinnalleen, jäi seisomaan tielle molempien lempi-upseeriensa väliin ja odotti toimenpiteittensä tulosta.
Varmana siitä, että taistelu oli tulossa, hän katseli sotamiehiään tyynen näköisenä.
— Saammepa tapella, — sanoi hiljaa Beau-Pied, — päällikkö hykerteli käsiään.
* * * * *
Se vaarallinen asema, johon päällikkö Hulot ja hänen joukkonsa olivat joutuneet, oli niitä, joissa henki todella on siihen määrään alttiina, että lujaluontoiset miehet pitävät kunnianaan silloin näyttäytyä kylmäverisiksi ja mielenmalttiaan hallitseviksi.
Tällaisissa tapauksissa oikein selvästi käy ilmi miehen sisu. Niinpä päällikkö, joka paremmin oivalsi vaaran suuruuden kuin molemmat upseerinsa, itserakkaasti kyllä tahtoi näyttää kaikista levollisimmalta. Hän loi katseensa vuoroin Marche-à-Terreen, tielle ja metsään ja odotti sisäistä ahdistusta tuntien chouanien yhteislaukauksen rätinää, sillä hän luuli näiden peikkojen tavoin piilevän yltympäri; mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat levolliset. Sinä hetkenä, jona kaikkien soturien silmät kohdistuivat häneen, hän veti ryppyihin ruskettuneet pienten rokonarpien peittämät poskensa, mytisti äkkiä ylähuultansa ja vilkutti silmäänsä — irve, jota sotamiehensä aina pitivät hymyilynä; sitten hän löi Gérardia olalle sanoen:
— Nyt saatamme hieman vetää henkeä; mitä tahdoittekaan äsken sanoa minulle?
— Missä uudessa pälkäässä olemmekaan nyt, päällikkö?
— Asia ei ole uusi, — hän vastasi hiljaa. — Koko Europpa on meitä vastaan ja nyt sillä on tilaisuus menetellä mielin määrin. Sillä aikaa kuin Direktorion jäsenet pureskelevat toisiaan kuin hevoset tallissa, kun niillä ei ole kauroja, ja kuin kaikki repeää rääsyiksi heidän hallintonsa aikana, jättävät he sotajoukot oman onnensa nojaan. Italiassa on kaikki menetettyä! Niin, ystäväni, Trebian edustalla kärsimiemme tappioiden pakosta olemme luopuneet Mantuasta, ja vastikään lyötiin Joubert Novin taistelussa. Toivottavasti Massena kykenee pitämään miehitettyinä Sveitsin vuorisolat, joka on tulvillaan Suvorowin joukkoja. Rheinin varsillakin olemme saaneet selkäämme. Direktorio on lähettänyt sinne Moreaun. Kykeneekö hän puolustamaan rajoja? Ja vaikkapa kävisikin niin onnellisesti, niin valtaliitto lopulta tulee musertamaan meidät, ja onnettomuudeksemme se ainoa kenraali, joka voisi meidät pelastaa, on hiidessä, nimittäin kaukana Egyptissä!… Mitenkä hän muuten pääsisikään palaamaan? Onhan Englanti herra merellä.
— Bonaparten poissaolo ei minua huolestuta, päällikkö, — vastasi nuori ajutantti Gérard, jossa huolellinen kasvatus oli kehittänyt korkeamman arvostelukyvyn. — Jäisikö vallankumouksemme kesken? Ei suinkaan. Eihän meidän ole yksistään määrä puolustaa Ranskan aluetta — meillä on kaksinainen tehtävä. Täytyyhän meidän lisäksi säilyttää maan ominaista henkeä, yleviä vapauden ja riippumattomuuden periaatteita, tuota lakiasäätävien kansankokoustemme herättämää inhimillistä järjellisyyttä, joka toivoakseni on vahvistumistaan vahvistuva. Ranskaa voi verrata matkamieheen, jolla on toimena viedä jonnekin palava kynttilä: hän suojelee sitä toisella kädellä ja puolustautuu toisella. Jos teidän uutisenne ovat todet, ei meitä kymmeneen vuoteen olisi piirittänyt niin monta ihmistä, jotka koettavat tuota kynttilää sammuttaa. Vakaumukset ja maa, kaikki on häviön partaalla.