— Valitettavasti! sanoi huoaten päällikkö Hulot. — Nuo Direktorion ilveilijät ovat osanneet riitaantua kaikkien niiden miesten kanssa, jotka olisivat kyenneet ohjaamaan alusta. Bernadotte, Carnot, kaikki, yksin kansalainen Talleyrand, ovat meidät hylänneet. Sanalla sanoen, on jälellä yksi ainoa kunnon isänmaanystävä, kelpo Fouché, joka poliisin avulla hallitsee kaikkea. Siinä vasta mies! Hänpä se oli, joka ajoissa varoittaen käänsi minun huomioni tähän kapinaliikkeeseen. Ja kuitenkin olemme ansassa, siitä olen varma.
— Oh! jos ei sotajoukko hieman sekaannu hallituksemme johtoon, — huomautti Gérard, — saattavat asianajajat meidät vielä tukalampiin oloihin kuin ne, joissa olimme ennen vallankumousta. Eiväthän nuo tomppelit osaa käskeä.
— Pelkään yhä, — virkkoi Hulot, — että he ryhtyvät keskusteluihin Bourbonien kanssa. Tuhat tulimmaista, mihin kiipeliin joutuisimmekaan, jos he sopisivat keskenään!
— Ei, ei, päällikkö hyvä, niin pitkälle ei sentään mennä, — vakuutti Gérard. — Sotajoukko tulee, kuten itse sanoitte, kaiuttamaan ääntänsä, ja jos se ei puhu vallan epäselvää kieltä, toivon, ettemme ole vuodattaneet vertamme kymmenen vuotta lannoittaaksemme pellavamaata ja nähdäksemme toisten pellavaamme kehräävän.
— Niin, — huusi päällikkö, — tämä puvun vaihto on käynyt meille hirvittävän kalliiksi.
— No niin, — virkahti kapteeni Merle, — menetelkäämme joka tapauksessa täällä kuin kelpo isänmaanystävät ainakin, ja koettakaamme estää chouanien yhteys Vendéen kanssa. Sillä jos nämä tekevät keskenään liiton ja Englanti sekaantuu asiaan, en ainakaan minä tälläkertaa mene takaamaan tasavallan jakamattomuutta.
Tässä pöllön huuto, joka kuului jotenkin kaukaa, keskeytti keskustelun. Käyden levottomammaksi päällikkö taaskin tutki Marche-à-Terreä, jonka tunteettomat kasvot tuskin kuvastivat elonmerkkiä. Rekryytit, jotka upseeri oli koonnut, seisoivat karjalauman tavoin yhteen sullottuina keskellä tietä, noin kolmenkymmenen askeleen päässä taisteluvalmiista soturijoukosta. Kymmenen askeleen päässä heidän takanaan olivat luutnantti Lebrunin komentamat sotamiehet ja isänmaanystävät. Päällikkö silmäili tätä taistorintamaa ja vilkaisi viimeisen kerran loitommaksi tielle asettuneeseen etuvartija-joukkoon.
Ollen tyytyväinen järjestelyynsä, hän kääntyi antaakseen käskyn liikkeellelähtemiseen, kun samassa näki niiden kahden soturin kolmiväriset kokardit, jotka palasivat tarkastelemasta tien vasemmalla puolella olevaa metsää. Kun päällikkö ei nähnyt kahden oikealle lähteneen tiedustelijan palaavan, päätti hän odottaa heidän tuloaan.
— Ehkäpä pommi tulee tuolta puolelta, — hän sanoi molemmille upseereille, osoittaen metsää, joka oli ikäänkuin niellyt nuo kaksi poistunutta vartijasoturia.
Sillävälin kuin molemmat tarkk'ampujat antoivat Hulot'lle jonkunmoisen raportin, laiminlöi hän tarkastamasta Marche-à-Terreä. Silloin chouani käytti tilaisuutta hyväkseen päästääkseen kovan, suunnattoman kauas kaikuvan vihellyksen; ja ennenkuin kumpikaan hänen kahdesta vartijastaan oli ehtinyt pyssyäkään tähdätä häneen, oli hän piiskan lyönnillä kaatanut heidät kumoon tien laitaan.