Ja hänen katseensa eivät päästäneet näkyvistään neiti de Verneuilin silmiä, hän kun toivoi siten estävänsä häntä tarkemmin tutkimasta tämän kammion seiniä, missä liiaksi harventunut ilma ei riittänyt keuhkoille. Kuitenkin Marien onnistui valppaan vartijansa huomaamatta luoda katse ympäristöön, ja seinissä olevista omituisista ulkonevista osista hän teki sen johtopäätöksen, että saituri itse oli rakentanut ne hopea- ja kultasäkeistä.
Jo hetken d'Orgemont oli ollut eriskummaisen ihastuksen valloissa. Tosin hänen jalkojansa pakoitti äskeisestä kärvennyksestä, ja hänen kasvojensa joka rypystä kuvastui se kauhu, joka hänessä syntyi siitä, että vieras ihmisolento oli keskellä hänen aarteitaan. Mutta samalla hänen kuivat silmänsä hehkuivat hänelle tavattomasta sisäisestä tulesta ja heijastivat jaloa mielenliikutusta, jota hänessä herätti pelastajattarensa vaarallinen läsnäolo, sillä tämän valkea ja ruusunpunainen poski houkutteli suutelemaan ja hänen tumma, sametinpehmeä katseensa nosti vanhuksen sydämeen niin kuumia veriaaltoja, ettei hän enää tietänyt, oliko tämä elämän vai kuoleman merkki.
— Oletteko naimisissa? — hän kysyi värähtelevällä äänellä.
— En ole, — vastasi parisitar hymyillen.
— Onhan minulla vähän omaisuutta, — virkkoi saituri huoaten, — vaikka en olekaan niin rikas kuin kaikki sanovat. Nuori nainen, kuten te, varmaankin rakastaa jalokiviä, helyjä, ajoneuvoja, kultaa, — hän katsahti pelästyneenä ympärilleen. — Kaiken tämän voin testamentata toiselle… Ja jos te tahdotte…
Vanhuksen katse kuvasti, hänen tuntiessaan tätä ohimenevääkin intohimoa, niin paljon itsekkäisyyttä, että neiti de Verneuil kieltäen pudisti päätään ja tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että saituri tahtoi naida hänet ainoastaan senvuoksi, että saisi haudata salaisuutensa toisen minänsä sydämeen.
— Raha! — sanoi parisitar, luoden d'Orgemontiin katseen, joka uhkui ivaa ja joka saattoi vanhuksen samalla onnelliseksi ja suuttuneeksi, — raha ei minulle merkitse mitään. Te olisitte kolme kertaa rikkaampi kuin mitä nyt olette, jos omistaisitte kaiken minun hylkäämäni kullan.
— Älkää lähestykö sei…
— Eikä minulta kuitenkaan ole pyydetty enempää kuin yhtä ainoata katsetta, — hän lisäsi uskomattoman ylpeästi.
— Siinä teitte väärin. Se olisi ollut oivallinen keinottelu. Mutta ajatelkaa nyt toki…