Vihastaan huolimatta neiti de Verneuil oli rakastajansa johtamien sotureiden puolella ja kääntyi vilkkaasti toista laakson aukkoa kohti, nähdäkseen, oliko se vapaa. Mutta hän näki silloin sinisiä, jotka arvatenkin olivat päässeet voitolle toisella puolen Fougères'tä, Gibarry-laakson kautta palaavan Couësnon-laaksosta miehittämään Nid-aux-croc'ia ja niitä Pyhän Sulpicen kallioiden osia, missä olivat Nançonin laaksoon johtavat alemmat vuorisolat. Täten ne chouanit, jotka olivat saarretut näihin ahtaisiin paikkoihin, näyttivät olevan tuomitut perikatoon viimeiseen mieheen asti, niin oikeat olivat vanhan tasavaltalaispäällikön laskelmat olleet ja niin osuvat ne varokeinot, joihin hän oli ryhtynyt.
Mutta näillä kahdella taholla tykit, jotka olivat tehneet Hulot'lle niin suurta palvelusta, olivat tehottomia; siellä leimahti itsepintaisia kahakoita, ja kun Fougères'n kaupunki oli turvattu, sai taistelu kahakan luonteen, johon chouanit olivat tottuneet. Nyt selveni neiti de Verneuilille, miksi lähiseuduilla oli näkynyt niin paljon sotaväkeä, päällikköjen kokous d'Orgemontin talossa ja kaikki kuluneen yön tapaukset, eikä hän voinut käsittää, kuinka oli välttänyt niin monet vaarat.
Tämä epätoivon aiheuttama yritys herätti niin suuresti hänen mielenkiintoaan, että hän liikkumattomana seurasi edessään tapahtuvaa vilkasta näytelmää. Piankin Sulpice-vuoren juurella riehuva taistelu herätti vallan erityisesti hänen mielenkiintoaan. Huomatessaan sinisten olevan melkein voitolla chouaneista, markiisi ja hänen ystävänsä hyökkäsivät Nançonin laaksoon heidän avukseen. Kallioiden juuri täyttyi useista hurjasti taistelevista ryhmistä, missä ratkaistiin kysymyksiä elämästä ja kuolemasta senlaatuisella maan-alalla ja sellaisin asein, jotka olivat suotuisammat vuohennahoille. Vähitellen tämä liikkuva taistelualue laajeni. Chouanit hajaantuivat, vetäytyen kallioille, siellä täällä kasvavien pensaiden suojaan.
Neiti de Verneuil pelästyi nähdessään vihollistensa nousevan kallioiden huipuille, mistä käsin he raivokkaina puolustivat sinne johtavia vaarallisia polkuja. Kun molemmat taistelupuolueet pitivät hallussaan kaikki paikat, joista pääsi tälle vuorelle, neiti de Verneuil pelkäsi joutuvansa kahden tulen väliin ja vetäytyi pois sen paksun puun takaa, missä oli piillyt, ja lähti pakosalle, päättäen hyväkseen käyttää vanhan saiturin neuvoja. Juostuaan kauan sillä Pyhän Sulpicen vuoren rinteellä, joka on Couësnon-laakson puolella, hän huomasi kaukana navetan ja arveli sen kuuluvan Galope-Chopinen taloon, minne tämä kaiketi oli jättänyt vaimonsa yksikseen taistelun ajaksi.
Tämä luulo rohkaisi hänen mieltään, ja hän toivoi saavansa hyvän vastaanoton tuossa asunnossa ja voivansa viettää siellä muutaman tunnin, kunnes oli mahdollista vaaratta palata Fougères'en. Todennäköisesti oli Hulot eroava taistelusta voittajana. Chouanit pakenivat niin nopeasti, että neiti de Verneuil kuuli pyssynlaukauksia yltympäri, ja peläten, että joku luoti saattoi osua häneen, hän joutuin riensi tuota majaa kohti, jonka savutorvi oli hänen merkkipaalunaan.
Se polku, jota myöten hän oli kulkenut, päättyi eräänlaiseen vajaan, jonka kinstereillä peitettyä kattoa kannatti neljä paksua kaarnan peittämää hirttä. Akanaruukilla päällystetty seinä oli tämän vajan taustana, ja itse vajassa oli omenaviini-puristin, tattarin puimatanner ja eräitä maanviljelyskaluja. Neiti de Verneuil pysähtyi yhden tuollaisen kattoa kannattavan tukin kohdalle, epäröiden, kulkisiko sen lokaisen suon poikki, joka muodosti päärakennuksen pihan, jota hän kaukaa, aito-parisittarena, oli luullut navetaksi.
Tältä majalta, jota pohjoispuolella suojeli kallio, joka oli kattoa korkeampi ja siinä kiinni, ei puuttunut runoutta, sillä jalavanoksat, kanervat ja kalliokukat koristivat sitä kiehkura-köynnöksillään. Maalaisportaat, jotka yhdistivät tuon vajan taloon, tarjosivat asukkaille tilaisuuden mennä hengittämään puhdasta ilmaa tämän kallion huipulle.
Majan vasemmalla puolella kallio äkkiä mataloitui, ja nyt näki koko joukon peltomaita, joista läheisin epäilemättä kuului tähän taloon. Näillä pelloilla kasvoi somia metsikköjä, joita eroitti toisistaan multapenkerille istutetut pensasaidat. Näistä läheisin täydensi tämän pihamaan aitauksen. Pelloille johtavan tien veräjänä oli puoleksi lahonnut pölkky; tämän bretagnelaisen veräjä-portin nimi antaa myöhemmin kertomuksessamme aihetta erityiskuvaukseen, joka tuo lisän tämän maakunnan kuvaukseen.
Liuskakivikallioon hakattujen portaiden ja tuon paksun hirren sulkeman tien välillä, liejuisen pihan edessä ja törröttävän kallion juurella muutamat graniitista järeästi louhitut kivet, jotka olivat kasatut päälletysten, muodostivat tämän majan neljä nurkkausta ja pitivät koossa huonoa vanutussavea, lautoja ja piikiviä, joista seinät olivat kyhätyt. Toinen puoli kattoa oli olkien tavoin peitetty kinsterillä ja toinen paanuilla, jotka olivat leikatut kattotiilien muotoisiksi; siitä saattoi päättää, että rakennus jakautui kahteen eri osaan. Ja todella toinen, jonka eroitti huono ristikko-aitaus, teki navetan virkaa ja toisessa asui talonväki.
Joskin tämä maja kaupungin läheisyyden vuoksi tarjosi muutamia edullisia puolia, jotka olivat kokonaan tuntemattomia pari peninkulmaa kauempana, se kuitenkin selvästi pani ajattelemaan, kuinka epävakaaseen tilaan sodat ja läänitysolot olivat saattaneet maaorjan tavat, niin että monet talonpojat vielä tätä nykyä näillä seuduilla juhlallisesti sanovat asunnoksi ylhäisten herrojen linnoja. Tarkastaessaan näitä paikkoja hyvin ymmärrettävällä hämmästyksellä, neiti de Verneuil huomasi siellä täällä pihan rapakossa graniittimöhkäleitä, jotka olivat sillä tavoin ladotut, että ne muodostivat majan ovelle ylettyvän tien, jota ei suinkaan vaaratta voinut astua. Mutta kuullessaan kahakan paukaukset, jotka tuntuvasti lähestyivät, parisitar hyppäsi kiveltä kivelle, ikäänkuin olisi kulkenut puron yli saapuakseen turvaan.