Majan ovi oli kahtena osana, joista ylempi oli ikkunaluukun tapainen. Eräissä Ranskan pikkukaupunkien myymälöissä näkee vielä tällaisia ovia, mutta ne ovat paljon rikkaammin koristetut, ja alemmassa puoliskossa on hälytyskello. Se ovi aukeni, kun nosti puusta tehdyn perin vanhanaikuisen säpin, ja oven yläpuolista luukkua ei suljettu muulloin kuin yöksi, sillä valo ei päässyt tunkemaan huoneeseen muualta kuin tästä aukosta. Tosin oli olemassa jykevä ikkuna, mutta sen lasiruudut muistuttivat pullonpohjia, ja ne raskaat lyijykehykset, joihin ne olivat sovitetut, ottivat niin paljon tilaa, että niiden tarkoitus näytti pikemmin olevan valon ehkäiseminen kuin sisälle päästäminen.
Kun neiti de Verneuil oli avannut oven, jonka saranat pahasti narisivat, hän tunsi lipeäsuola-hajujen pilvenä syöksyvän ulos tästä majasta, ja huomasi, että nelijalkaiset elukat potkimalla olivat murtaneet sen sisäseinän, joka eroitti ne asuinhuoneesta. Näin tämän arentitalon sisusta — sillä se oli todella arentitalo — vastasi täydelleen sen ulkomuotoa. Neiti de Verneuil tuumi itsekseen, oliko mahdollista, että ihmisolennot saattoivat elää keskellä tätä vartavasten kasattua lokaa, kun ryysyjen peittämä pikku poika, joka näytti olevan yhdeksänvuotias, äkkiä ilmestyi hänen näkyviinsä. Pojan kasvot olivat virkeät, valkoiset ja punaiset posket pulleat, silmät vilkkaat, hampaat valkoiset kuin norsunluu, ja vyyhteinä hartioille valuvat hiukset vaaleat. Hänen raajansa olivat voimakkaat ja koko hänen olemuksensa kuvasti maalaislapsen viattomuutta ja hämmästystä, joka pani hänen silmänsä suurenemaan. Tämä pieni poikanen oli ihmeen kaunis.
— Missä äitisi on? — kysyi Marie lempeästi ja kumartuen suutelemaan hänen silmiään.
Tämän suudelman saatuaan lapsi livahti tiehensä notkeana kuin ankerias ja katosi lantakasan taakse, joka oli majan ja polun välillä, mäen töyräällä. Kuten monet muut bretagnelaiset maanviljelijät, Galope-Chopine kuljetti lannotusaineet ylempään paikkaan, niin että sadevesi riistää niiltä kaiken voiman. Jäätyään näin hetkeksi tämän asunnon valtijattareksi, Marie kädenkäänteessä toimitti sen tarkastuksen.
Se huone, jossa hän odotti Barbettea, oli ainoa koko rakennuksessa. Silmään pistävin ja komein esine oli kookas kamiini, jonka kupu oli tehty sinigraniitista. Siitä riippui sarssikankaasta, vaaleanvihreällä nauhalla koristettu reunus, jonka röytä oli pyöreä, ja joka koristi laitaa, millä kohosi maalatusta kipsistä tehty Neitsyt Marian veistokuva. Tämän veistokuvan jalustaan näki neiti de Verneuil kaiverretun nämä sanat:
Äiti Jumalan oon jalon, suojelija tämän talon.
Veistokuvan takana oli punaisin ja sinisin värein tahrittu hirvittävä kuva, joka esitti pyhää Labrea. Hautakiven muotoinen, vihreiden sarssi-uudinten ympäröimä vuode, kömpelöt tuolit, veistelty ja muutamia astioita sisältävä arkku — siinä jotenkin Galope-Chopinen huonekalusto. Ikkunan edessä oli pitkä kastanjapuinen pöytä, ja sen molemmin puolin samasta puusta tehdyt penkit, jotka näyttivät tummalta vanhalta mahongilta.
Suunnattoman suuri omenaviini-tynnyri, jonka tapin alla lattialla neiti de Verneuil huomasi loantapaista kellervää ainetta, minkä kosteus kalvoi permantoa, vaikka tämä oli tehty punervan saven yhteenliittämistä graniittiliuskoista, todisti, että talon isäntä täysin ansaitsi chouani-liikanimensä. Neiti de Verneuil nosti katseensa, ikäänkuin paetakseen tätä näkyä, ja silloin hän luuli näkevänsä edessään kaikki maailman yölepakot — niin tiheään riippui katosta hämähäkinverkkoja. Kaksi isoa omenaviinillä täytettyä haarikkaa oli pitkällä pöydällä. Nämä haarikat ovat polttosavisia ruskeita ruukkuja, jotka muistuttavat herkkusuiden suosimaa bretagnelaista voita sisältäviä astioita. Tämä ruukku päättyy ylhäältä kaulaan, joka vivahtaa vedestä päätään esiin pistävään sammakkoon.
Marien huomio oli lopulta kiintynyt näihin haarikkoihin. Mutta samassa kuului taistelun hälinä selvemmin, ja niin oli hänen pakko ennen Barbetten saapumista hakea itselleen sopiva piilopaikka, kun tuo vaimo samassa ilmestyi.
— Hyvää päivää, Bécanière, — sanoi parisitar hänelle, voimatta pidättää hymyään nähdessään nuo kasvot, jotka selvään palauttivat mieleen ne päät, jotka koristavat vanhojen rakennusten ikkunapieliä.