— Onko tie Fougères'en asti nyt vapaa?
— Se on varma, elleivät chouanit nouse kuolleista. Hilpeänä neiti de Verneuil otti aseekseen kevyen metsästyspyssyn ja hymyili ivallisesti sanoessaan vangilleen:
— Hyvästi, herra kreivi, näkemiin!
Sitten hän riensi polulle, pantuaan jälleen päähänsä leveälierisen hattunsa.
— Huomaan, joskin liian myöhään, — sanoi katkerana kreivi de Bouvan, — ettei koskaan sovi pitää pilanaan sellaisten henkilöiden kunniaa, joilla sitä ei ollenkaan ole.
— Herra ylimys, — huusi ankarana Beau-Pied, — ellet tahdo, että kiidätän sinut aikaisempaan paratiisiisi, niin älä sano ainoatakaan pahaa sanaa tästä kauniista naisesta!
Neiti de Verneuil palasi Fougères'en niitä polkuja pitkin, jotka yhdistävät Pyhän Sulpicen ja Nid-aux-Croc'n kalliot. Saavuttuaan viimemainituille kallioille hän riensi graniittiin hakattua kiemurtelevaa ja vaikeakulkuista polkua edelleen, ihaillen somaa Nançonin laaksoa, joka äsken oli niin levoton ja nyt täydelleen rauhallinen. Sieltä katsottuna laakso näytti vihreältä juovalta. Neiti de Verneuil meni sisälle kaupunkiin Pyhän Leonardin portista, johon tuo polku päättyi.
Asukkaat, vielä levottomina taistelun johdosta, jota, päättäen etäältä kuuluvista laukauksista, näytti kestävän koko päivän, odottivat kansalliskaartin paluuta saadakseen tietää, kuinka suuret sen tappiot olivat. Kun fougèreslaiset näkivät tuon omituisen pukuisen naisen, hiukset hajalla, pyssy kädessä, saali ja hame rytistyneinä niiden häpäistessä seiniä, loan likaamana ja kasteen kostuttamana, heidän uteliaisuutensa kiihtyi, varsinkin kun tämän parisittaren tenho, kauneus ja erikoisuus jo olivat kaikkien keskusteluaiheena.
Ollen hirvittävän levottomuuden raatelemana oli Francine odottanut emäntäänsä koko yön; ja kun hän nyt näki hänet, aikoi hän puhuen keventää sydäntään, mutta ystävällinen viittaus sai hänet vaikenemaan.
— En ole kuollut, lapsukaiseni, — sanoi Marie. — Oi, halusin Parisista lähtiessäni mielenliikutuksia… ja nyt on minulla niitä ollut! — hän virkkoi hetken vaiettuaan.