Ei tiedetä, onko tarve välttää rajariitoja vai laiskuutta suosiva tapa sulkea karja paimenetta aidatulle alueelle ollut syynä näiden hirvittävien aitausten rakentamiseen, joiden asettamat pysyvät esteet tekevät tämän maan valloittamattomaksi ja joukkotaistelun mahdottomaksi. Kun askel askeleelta on tutkinut tätä maanlaatua, huomaa, kuinka tehoton täällä on taistelu säännöllisten sotajoukkojen ja sissien välillä; sillä viisisataa miestä saattaa täällä vastustaa koko kuningaskunnan sotavoimaa.
Siinä piili chouani-sodan koko salaisuus. Neiti de Verneuil käsitti silloin, miksi tasavallan oli pakko tukahuttaa riitaisuutta pikemmin poliisin ja valtiotaidon, kuin sotavoiman tehottomalla avulla. Mitä tehdä todella väestölle, joka oli kyllin viekasta ylenkatsomaan kaupunkien omistuksen, sensijaan ottaen haltuunsa nämä maaseudut hävittämättömine luonnollisine linnoituksineen? Miksi ei hieroa sovintoa, kun näiden harhaan vietyjen maalaisten koko voima nojasi taitavaan ja yritteliääseen johtajaan?
* * * * *
Parisitar ihaili sen ministerin neroa, joka työhuoneessaan arvasi, missä piili rauhan salaisuus. Hän luuli oivaltavansa ne vaikuttimet, mitkä johtavat sellaisten miesten tekoja, jotka ovat kyllin voimakkaat yhdellä ainoalla katseella käsittämään mitä koko valtakunnan menestyminen vaatii ja joiden toimenpiteet kansan silmissä usein näyttävät rikollisilta, mutta itse teossa ovatkin tavattoman tarmokkaan ajatustyön tulos. Nämä voimakkaat sielut tuntuvat ikäänkuin olevan osalliset sallimuksen ja kohtalon voimasta ja jossakin määrin aavistavan tulevia tapahtumia, joten äkkiä tulevat huomatuiksi; rahvas hakee heitä jonkun aikaa keskeltään, mutta nostaessaan katseensa, se huomaakin heidän liitelevän korkealla. Nämä ajatukset tuntuivat oikeuttavan, jopa jalostavan neiti de Verneuilin kostontuumia; lisäksi tämä ajatusten askartelu vahvisti hänen tarmoansa, auttaen häntä kestämään oudon matkansa vastukset.
* * * * *
Joka pellon rajalla oli Galope-Chopinen pakko auttaa molemmat naiset aasien selästä, tukeakseen heitä heidän noustessaan vaikeapääsyisten pensasaitauksien yli, ja kun säännölliset tiet loppuivat, täytyi heidän taas nousta juhtiensa selkään ja poiketa takaisille teille, jotka jo ilmaisivat talven lähestymistä. Kookkaat puut, oksien peittämät tiet ja pensasaidat ylläpitivät alangoilla kosteutta, joka usein verhosi nuo kolme matkustajaa jäätävään vaippaansa. Sanomattomia vaivoja kestettyään he auringonnousun aikaan saapuivat Marignayn metsään. Matka kävi nyt helpommaksi leveällä metsätiellä. Oksien muodostama lehtiholvi ja puiden tiheys suojelivat heitä raa'an kolealta ilmalta, ja alkumatkan vaikeudet eivät enää esiintyneet.
Tuskin olivat he kulkeneet peninkulman verran tässä metsässä, kun kuulivat kaukaa kumeita ääniä ja kellon kilinää, jonka hopeaääni ei tuntunut niin yksitoikkoiselta kuin laitumella käyvän karjan kellojen äänet. Edelleen kulkiessaan Galope-Chopine kuunteli hyvin tarkkaavasti tätä ääntä. Pian tuulenpuuska kantoi hänen korvaansa muutaman saarnalauseen, joiden kaiku näytti tekevän häneen syvän vaikutuksen, sillä hän ohjasi väsyneet aasit polulle, joka ilmeisesti vei matkustajat syrjään Saint-Jamesin tieltä, eikä hän ottanut kuuleviin korviinsa neiti de Verneuilin vastustavia huomautuksia, kun tämä seudun muuttuessa jylhemmäksi kävi yhä levottomammaksi.
Polun oikealla ja vasemmalla puolen olevat suunnattomat graniittilohkareet, jotka olivat kasautuneina päälletysten, muodostivat omituisen näköisiä möhkäleitä. Näiden lohkareiden lomitse kiemurteli tavattoman isoja juuria, jotka kaukaa noutivat ravintomehuja muutamille satavuotisille pyökeille. Molemmat tienvieret muistuttivat tuollaisia tippukivistään kuuluisia maanalaisia luolia. Kookkaat kivipylväät, joiden ympärille oli kietoutunut tumman vihreitä rautatammen oksia ja sanajalkoja sekä vihertävää ja vaaleata sammalta, piiloittivat äkkijyrkänteitä ja syviä onkaloita. Kun nuo kolme matkustajaa olivat kulkeneet muutaman askeleen kaitaa polkua pitkin, aukeni mitä ihmeellisin näky neiti de Verneuilin katseille, selittäen hänelle Galope-Chopinen itsepäisyyden.
Puoliympyrän muotoinen onkalo, jonka seininä oli kauttaaltaan graniitti, muodosti amfiteatterin, jonka jylhillä partailla kasvoi korkeita tummia kuusia ja kellerviä kastanjapuita, näyttäen suunnattoman suurelta sirkukselta, johon syysaurinko pikemmin näytti luovan vaaleita väripilkkuja kuin valoa ja johon syksy kauttaaltaan oli levittänyt kuihtuneiden lehtiensä verhon. Keskellä tätä luonnon muodostamaa salia, jonka rakennusmestarina vedenpaisumus tuntui olleen, kohosi kolme mahtavaa druiidi-patsasta, muodostaen avaran alttarin, johon oli kiinnitetty vanha kirkollisissa juhlakulkueissa käytetty lippu.
Noin sataan nouseva ihmisjoukko oli paljastanut päänsä ja rukoili polvistuneena ja hartaana tässä kallio-onkalossa, missä eräs pappi kahden toisen hengellisen miehen avustamana toimitti jumalanpalvelusta. Pappien yksinkertaiset puvut ja pääpapin heikko ääni, joka humuna levisi ympäristöön, nuo vakaumuksen täyttämät ihmiset, jotka sama tunne yhdisti, ja jotka olivat polvistuneina koruttoman alttarin edessä, alaston risti, temppelin maalais-jylhyys, aika, paikka, kaikki tämä loi tähän kohtaukseen sen alkuperäisyyden leiman, joka oli ominainen kristikunnan ensi ajoille.