Ihailu valtasi neiti de Verneuilin mielen. Tämä metsän sydämessä toimeenpantu jumalanpalvelus, joka vainon kautta oli palannut alkuperäiseen muotoonsa, muinaisajan runous rohkeasti siirrettynä keskelle eriskummaista ja haaveenomaista luontoa, nämä muulloin aseita kantavat, täällä aseensa riisuneet chouanit, samalla täysi-ikäisiä ja lapsia — tämä kaikki erosi kaikesta muusta, minkä parisitar siihen asti oli nähnyt ja mitä oli kuvitellut. Hän muisti kyllä lapsena ihailleensa roomankatolisen kirkon komeita menoja, jotka niin suuresti kiehtoivat aisteja. Mutta hän ei vielä tuntenut Jumalaa yksin, hänen ristiänsä alttarilla ja hänen alttariansa paljaalla maalla. Tässä niiden veisteltyjen lehtikoristeiden asemesta, jotka goottilaisissa tuomiokirkoissa koristavat holvikaaria, syyspukuiset puut kannattivat taivaankupua; maalatuista lasiruuduista loistavien tuhansien värien asemesta aurinko loi himmeän punaiset säteensä alttarille, papin ja seurakunnan yli. Ihmiset olivat täällä pelkkä tosiseikka, eivätkä minkään periaatteen edustajia, tässä esiintyi pelkkä rukous, eikä mikään uskonto. Mutta inhimilliset intohimot, joiden hetkellinen polkeminen loi tähän tauluun sopusuhtaisuutensa, ilmestyivät pian jälleen keskellä tätä salaperäistä kohtausta ja vilkastuttivat sitä voimakkaasti.
Neiti de Verneuilin saapuessa lopetettiin juuri evankeliumin lukeminen. Tuntien sielussaan jonkunmoista kauhistusta, neiti de Verneuil näki, että tätä jumalanpalvelusta toimeenpaneva pappi oli abotti Gudin, ja hän vältti joutumasta tuon miehen näkyviin vetäytymällä äkkiä piiloon kookkaan graniittilohkareen taakse, minne joutuin veti mukaansa Francinenkin. Mutta turhaan koetti hän saada Galope-Chopinea vetäytymään pois siitä paikasta, johon hän oli asettunut tullakseen osalliseksi tämän jumalanpalveluksen hyväntekevästä vaikutuksesta. Mutta huomattuaan, että tämän kallioseudun laatu tarjosi hänelle tilaisuuden poistua ennen muita läsnäolijoita, hän toivoi välttävänsä vaaran. Hän näki abotti Gudinin leveätä kallionhalkeamaa myöten nousevan graniitti möhkäleelle, joka teki saarnatuolin virkaa, ja sillä seisoen hän alkoi saarnansa sanoilla: In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti (Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen).
Näitä sanoja lausuttaessa kaikki läsnäolijat tekivät hartaasti ristinmerkin.
— Rakkaat veljet, — jatkoi abotti äänekkäästi, rukoilkaamme ensin vainajien puolesta, jotka ovat Jean Cochegrue, Nicolas Laferté, Joseph Brouet, François Parquoi, Sulpice Coupiau — kaikki tästä seurakunnasta ja surmansa saaneet haavoista, jotka heille tuottivat Pèlerine-vuoren ja Fougères'n taistelut. De profundis clamavi ad te, Domine, j.n.e. (Syvyydestä huusin sinun puoleesi, Herra.)
Tämä psalmi lausuttiin tavan mukaisesti siten, että läsnäolijat ja pappi vuoroin sanoivat säkeistön, ja molemmat osoittivat siinä hartautta, joka näytti ennustavan tulevan saarnan tehokkaisuutta. Kun rukous kuolleiden puolesta oli päättynyt, jatkoi abotti Gudin yhä kiihtyvämmällä äänellä, sillä tuo entinen jesuiitta tiesi varsin hyvin, että esityksen hehku oli paras keino herättää vakaumus näissä alkuperäisellä kehitysasteella olevissa kuulijoissa.
— Kristityt, — hän puhui, — nämä Jumalan valtakunnan puolustajat ovat antaneet teille velvollisuuden täytännön esikuvan. Ettekö häpeä sitä, mitä teistä voidaan sanoa paratiisissa? Ellei siellä olisi niitä autuaita sieluja, jotka kaikki pyhät epäilemättä ovat vastaanottaneet avosylin, saattaisi Herra Jumala luulla, että meidän seurakuntamme on täynnä pakanoita ja turkkilaisia!… Tiedättekö, ystäväni, mitä teistä sanotaan Bretagnessa ja kuninkaan edessä?… Te ette kaiketi sitä tiedä, mutta minäpä sen teille sanon: "Siniset ovat kaataneet kumoon alttarit, ovat surmanneet papit, ovat tappaneet kuninkaan ja kuningattaren, ja nyt he tahtovat ottaa kaikki Bretagnen kristillismieliset seurakuntalaiset, tehdäkseen heistäkin sinisiä ja lähettääkseen heidät taistelemaan kauas pitäjänsä rajojen ulkopuolelle, missä ovat alttiina kuolemanvaaralle, pääsemättä ripille, siten joutuen ijankaikkiseen kadotukseen. Ja Marignayn miehet, joiden kirkko poltettiin poroksi, ovat pysyneet toimettomina! Tämä kirottu tasavalta on myynyt julkisella huutokaupalla Herran ja aatelisten omaisuuden ja on jakanut täten saamansa rahat sinisten kesken. Ja ravitakseen itseään rahalla, samoin kuin on ravinnut itseään verellä, se on tehnyt sellaisen päätöksen, että kuuden frangin riksistä vähennetään puolet, vallan samoin kuin se haluaa riistää sotaväkeensä kolme miestä kuudesta. Eivätkä Marignayn miehet ole tarttuneet pyssyihinsä karkoittaakseen siniset Bretagnesta! Totisesti, paratiisi tulee olemaan heiltä suljettu, eivätkä he koskaan voi tulla autuaiksi!" Tällaista puhutaan teistä. Tässä on siis kyseessä teidän sielujenne autuus, kristityt. Te pelastatte sielunne taistelemalla uskonnon ja kuninkaan hyväksi. Itse Pyhä Anna ilmestyi minulle eilen kello puoli kolme. Hän sanoi minulle näin: "Sinähän olet pappi Marignayssa?" "Olenpa kyllä, armollinen rouva, mitä käskette?" "No hyvä, minä olen Pyhä Anna, Jumalan täti, kuten Bretagnessa uskotaan. Asustan aina Aurayssa, mutta olen vartavasten tullut tänne huomauttamaan sinulle, että sanoisit Marignayn miehille heillä ei olevan mitään autuuden toivoa, elleivät ryhdy aseisiin. Sinun täytyy kieltää heiltä synninpäästö, elleivät palvele Jumalaa. Sinun tulee siunata heidän pyssynsä, eivätkä ne ole osaamatta sinisiin, jos he ovat synnistä vapaat, koska heidän aseensa vihityt ovat!"… Ja Pyhä Anna katosi jättäen jälkeensä tien risteyksessä olevan tammen juurelle pyhänsavun tuoksua. Paninpa merkille tämän paikan. Saint-Jamesin pastori pystytti siihen kauniin puusta veistellyn Neitsyen kuvan. Pierre Leroin eli Marche-à-Terren äiti, joka eilis-iltana kävi rukoilemassa tuon kuvan juurella, parani kivuistaan poikansa hyvien tekojen tähden. Näette hänet keskellänne, ja katsokaa, silmänne näkevät hänen astuvan omin voimin. Tämä on ilmeinen ihme, samoin kuin autuaan Marie Lambrequinin ylösnousemus, jotta teille todistettu olisi, että Herra Jumala ei koskaan hylkää bretagnelaisten asiaa, silloin kun he taistelevat hänen palvelijainsa ja kuninkaan puolesta. Siis, rakkaat veljet, jos tahdotte autuaiksi tulla, ja osoittautua kuninkaan, hallitsijamme puolustajiksi, täytyy teidän totella kaikkea sitä, minkä käskee se, jonka kuningas lähettänyt on, ja jota Garsiksi mainitsemme. Silloin ette enää ole kuin pakanat ja turkkilaiset, vaan teidät löydetään kaiken Bretagnen väen kanssa Jumalan lippujen alla. Teidän on lupa ottaa sinisten taskuista kaikki ne rahat, jotka he ovat varastaneet, sillä jos teidän sotiessanne ei teidän peltojanne kylvetä, niin luovuttavat Herra Jumala ja kuningas teille vihollisiltanne riistetyn saaliin. Tahdotteko, kristityt, että sanottaisiin Marignayn garsien olevan jälellä Morbihanin garseista, Saint-Georges'n pojista, Vitrén ja Antrainin pojista, jotka kaikki ovat Jumalan ja kuninkaan palveluksessa? Sallitteko, että he ottavat kaiken? Aiotteko te, kerettiläisten tavoin, seisoa kädet ristissä, sillä välin kun niin monet muut bretagnelaiset ansaitsevat sielunsa autuuden ja pelastavat kuninkaansa? — Teidän tulee hylätä kaikki minun tähteni — näin sanoo evankeliumi. Olemmehan me papit jo luopuneet kymmenneksistämme! Luopukaa te kaikesta ryhtyäksenne tähän pyhään sotaan! Ja katsokaa, te tulette olemaan kuin makkabealaiset, ja kaikki tulee teille anteeksi annettavaksi. Keskellänne tulette näkemään pappinne, ja te tulette voittamaan! Painakaa tarkoin mieleenne tämä, oi kristityt! — hän vielä lopuksi virkkoi: — ainoastaan tänään meillä on valta siunata aseenne. Ne, jotka eivät hyväkseen käytä tätä armoa, eivät enää saa tuta Pyhän Annan armoa, eikä hän tule heitä kuulemaan, niinkuin teki viime sodassa.
Tämä saarna, joka oli esitetty mahtipontisella äänellä ja runsaiden liikkeiden säestämänä, jotka panivat puhujan hikoilemaan, vaikutti mikäli ulkoapäin saattoi päättää varsin vähän. Nämä maalaiset, seisoen liikkumattomina ja tuijottaen puhujaan, näyttivät kuvapatsailta. Mutta neiti de Verneuil huomasi pian, että tämä yleinen jäykkyys oli lamausta, jonka alaiseksi abotti oli saattanut rahvaanjoukon. Hän oli suurten näyttelijäin tavoin kohdellut koko yleisöänsä yhtenä ainoana ihmisenä, vedoten etuihin ja intohimoihin. Olihan hän edeltäpäin antanut synninpäästön kaikista väkivallanteoista ja irroittanut ne ainoat siteet, jotka kiinnittivät nämä raa'at ihmiset uskonnollisten ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttämiseen. Hän oli alentanut pappisvirkansa politiikan etujen palvelijaksi. Mutta noina sekavina vallankumouksen aikoina jokainen käytti puolueensa hyväksi sitä asetta, joka hänellä oli tarjona, ja Jeesuksen rauhallinen risti muuttui sodan välikappaleeksi, samoin kuin aurankärki.
Kun neiti de Verneuil ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut vaihtaa ajatuksia, hän kääntyi katsomaan Francinea, eikä hänen ihmetyksensä ollut vähäinen, huomatessaan tämän naisen ottavan osaa yleiseen uskonintoon, sillä hän rukoili hartaasti käyttäen Galope-Chopinen rukousnauhaa, jonka tämä epäilemättä oli jättänyt hänelle saarnan ajaksi.
— Francine, — sanoi hän hänelle puoliääneen, — pelkäätkö, että voisit olla pakana tai turkkilainen?
— Oi, hyvä neiti, katsokaahan kuinka tuolla alhaalla Marche-à-Terren äiti astuu ihan omin voimin…