Ja he menivät viereiseen huoneeseen. Nekin henkilöt, jotka vähemmin olivat perehtyneet tämän kohtauksen salaisiin syihin, alkoivat oivaltaa sen jännittäväisyyttä, niin että viulujen alkaessa soittaa tanssimusiikkia ei kukaan liikkunut paikaltaan.
— Arvoisa neiti, minkä niin tärkeän palveluksen olen siis teille tehnyt ansaitakseni…? — kysyi rouva du Gua purren huuliaan raivoissaan.
— Olettehan paljastanut minulle markiisi de Montauranin oikean luonteen. Kuinka välinpitämättömänä tuo mies antoi minun syöksyä kuolemaan!… Suon hänet kernaasti teille.
— Mitä siis olette tullut etsimään täältä? — kysyi rouva du Gua viekkaasti.
— Sitä kunnioitusta ja arvoa, jonka te, hyvä rouva, riistitte minulta Vivetièressä. Mitä muuhun tulee, voitte täydelleen rauhoittautua. Jos markiisi taas kääntäisi huomionsa minuun, tulee teidän tietää, ettei tuollainen palaaminen koskaan merkitse rakkautta.
Rouva du Gua tarttui silloin neiti de Verneuilin käteen tuollaisella herttaisella kohteliaisuudella, jota naiset kernaasti osoittavat toisilleen, varsinkin miesten läsnäollessa.
— Olenpa, lapsukaiseni, todella hyvin iloinen, nähdessäni, että olette noin järkevä. Vaikka teille tekemäni palvelus aluksi olikin vähän kovakätinen ja ankara, on se ainakin täydelleen tehoisa, — hän virkkoi painaen tuon toisen kättä, samalla kuitenkin tuntien halua raadella sen rikki, kun sormensa ilmaisivat hänelle tuon käden sametinpehmeän hienouden. — Kuulkaahan, tunnen hyvin Garsin luonteen, — hän jatkoi viekkaasti hymyillen, — no niin, hän olisi pettänyt teidät, hän ei tahdo eikä voi naida ketään.
— Vai niin!
— Juuri niin, neiti; hän on suostunut vaaralliseen tehtäväänsä ainoastaan ansaitakseen neiti d'Uxelles'n käden, avioliitto, jota Hänen Majesteettinsa on luvannut kaikin tavoin tukea.
— Vai niin, vai niin!…