— Armollinen rouva, — sanoi kreivi nauraen neidin vihamieliselle kilpailijattarelle, — toistaiseksi ainoastaan naiset ovat koettaneet riistää häneltä hänen viattomuutensa.
Tämän huomautuksen johdosta markiisi antoi mielessään kreiville anteeksi kaiken sen pahan, minkä hän oli matkaansaanut. Kun hän sitten rohkeni luoda katseensa ihailemaansa naiseen, jonka suloa, kuten yleensä muidenkin naisten, kynttilänvalo kohotti, neiti de Verneuil käänsi hänelle selkänsä, palaten paikalleen, missä keskusteli kavaljeerinsa kanssa, korottaen ääntään, niin että sen hyväilevimmät sävelet saapuivat markiisin korvaan.
— Ensimäinen konsuli toimittaa luoksemme hyvin vaarallisia lähettiläitä! — sanoi hänen kavaljeerinsa.
— Hyvä herra, tämä mainittiin minulle jo Vivetièressä, — huomautti parisitar.
— Teilläpä on yhtä hyvä muisti kuin kuninkaalla! — virkkoi aatelismies, tyytymättömänä kömpelyyteensä.
— Voidakseen antaa anteeksi solvauksia täytyy sellaista muistaa, — sanoi Marie vilkkaasti, päästäen hänet hymyillen hänen noloudestaan.
— Koskeeko tämä armahdus meitä kaikkia? — kysyi markiisi.
Mutta Marie syöksyi lapsellisen hurmautuneena tanssipyörteeseen, jättäen siihen markiisin tyrmistyneenä odottamaan vastausta. Markiisi katseli parisitarta jäykän alakuloisella, parisitar huomasi sen ja kallisti päänsä tuollaiseen kiemailevaan asentoon, joka toi esiin kaulan sopusuhtaisen muodon, eikä unhoittanut ainoatakaan niistä liikkeistä, jotka paljastivat hänen ruumiinsa harvinaista täydellisyyttä. Marie veti puoleensa kuin toivo ja pakeni kuin muisto. Kun hänet näki sellaisena, heräsi halu omistaa hänet mistä hinnasta tahansa. Hän sen tiesi, ja tämä kauneutensa tietoisuus loi hänen kasvoihinsa sanomatonta suloa. Markiisi tunsi sydämessään nousevan rakkauden, raivon, mielettömyyden myrskyn; hän puristi rajusti kreivin kättä ja poistui.
"Hän on siis poissa?" ajatteli neiti de Verneuil palattuaan paikalleen.
Kreivi riensi viereiseen saliin ja viittasi salaa turvatilleen, kun toi sieltä Garsin hänen luokseen.