"Hän on minun vallassani", ajatteli Marie, tutkien kuvastimesta markiisia, jonka vielä kiihoittuneet kasvot säteilivät toivoa.
Yhä vielä muka nyreissään hän vastaanotti nuoren päällikön, ja sanaakaan sanomatta, mutta poistui hymyillen hänen luotaan; tuo mies näytti hänestä kaikkia muita niin ylevämmältä, että hän ylpeili siitä, että saattoi häntä kiduttaa. Hän tahtoi antaa hänen kalliisti maksaa muutaman lempeän sanan, jotta hän täysin tajuaisi niiden arvon, ja siinä hän seurasi sitä naisen vaistoa, jota he kaikki enemmän tai vähemmän noudattavat. Kun katrilli oli lopussa, kaikki Vivetièressä olleet aatelismiehet ympäröivät Marien, ja kukin rukoili anteeksi erehdystään, lausuen imartelevia sanoja, jotka toisilta onnistuivat paremmin, toisilta huonommin. Mutta se mies, jonka parisitar olisi tahtonut nähdä polvillaan edessään, ei lähestynyt häntä ympäröivää ryhmää.
"Hän luulee yhä vielä olevansa rakastettu", ajatteli Marie, "eikä hän tahdo, että häntä sekoitetaan välinpitämättömiin ".
Hän kieltäytyi lähinnä seuraavasta tanssista. Sitten hän, aivan kuin tämä juhla olisi annettu hänen kunniakseen, kulki tanssiryhmästä toiseen, nojaten kreivi de Bouvanin käsivarteen, jolle suvaitsi osoittaa herttaista tuttavallisuutta. Koko seura tiesi jo silloin yksityiskohtia myöten Vivetièren seikkailun, kiitos rouva du Guan huolenpidon, hän kun saattamalla neiti de Verneuilin ja markiisin juorupuheiden esineeksi toivoi asettavansa lisäesteen heidän sovinnollisille väleilleen. Näin olivat molemmat riitaantuneet rakastavat tulleet yleisen huomion esineeksi. Montauran ei uskaltanut lähestyä lemmittyään, sillä tietoisuus siitä, että oli menetellyt väärin ja hänen jälleen elpyneen intohimonsa raivokkaisuus saivat hänet näkemään neiti de Verneuilin peloittavassa valossa. Nuori parisitar puolestaan salaa tähysteli markiisin näennäisesti rauhallisia kasvoja, ollen katselevinaan tanssivia pareja.
— Täällä on hirveän kuuma, — hän sanoi seuralaiselleen. — Huomaan, että markiisi de Montauranin otsa on vallan kostea hiestä. Viekää minut toiselle puolelle, että voisin vapaasti hengittää… täällä ihan tukehdun.
Ja päännyökkäyksellä hän osoitti kreiville viereistä salia, jossa istui muutamia pelureita. Markiisi seurasi sinne lemmittyään, jonka sanat oli arvannut huulten liikkeistä. Hän rohkeni toivoa, että Marie oli poistunut muusta seurasta ainoastaan saadakseen tavata hänet, ja olettaessaan tätä suosiota hän tunsi intohimonsa leimahtavan entistään rajumpana; sillä hänen rakkautensa oli kiihtynyt siitä, että hän viime päivinä oli pitänyt velvollisuutenaan sitä kaikin tavoin tukehuttaa. Neiti de Verneuilistä oli hauska kiusata nuorta päällikköä; hänen katseensa, joka kreiville oli niin lempeä, niin sametin pehmeä, muuttui kuivaksi ja synkäksi, kun se sattumalta kohtasi markiisin silmät. Montauran näytti tekevän kiusallisen ponnistuksen ja sanoi kumealla äänellä:
— Ettekö siis anna minulle anteeksi?
— Rakkaus, — vastasi Marie kylmästi, — ei anna anteeksi mitään, tai antaa anteeksi kaiken. Mutta, — hän lisäsi, huomatessaan hänen ilosta säpsähtävän, — täytyy rakastaa…
Hän oli jälleen nojautunut kreivin käsivarteen ja oli vetäytynyt jonkunmoiseen naisten huoneeseen, joka oli pelisalin vieressä. Markiisi seurasi sinne Marieta.
— Tahdotteko kuulla minua? — hän huudahti.