— Näyttää siltä, herrani, kuin luulisitte, että minä olen tullut tänne teidän tähtenne, enkä kunnioituksesta itseäni kohtaan. Jollette lopeta tätä sietämätöntä takaa-ajoa, lähden täältä pois.
— No niin, — sanoi markiisi, jonka mieleen juolahti eräs viimeisen Lotringin herttuan mielettömimpiä tekoja, — sallikaa minun puhua ainoastaan niin kauan, kuin voin pitää kädessäni tätä hiiltä.
Hän kumartui alas tulisijan kohdalle, tarttui hehkuvaan hiileen ja puristi sitä rajusti kouraansa. Neiti de Verneuil punastui, irroitti nopeasti kätensä kreivin käsivarresta ja katsoi markiisiin hämmästyneenä. Kreivi poistui hiljaa, jättäen molemmat rakastavat kahden kesken. Näin mieletön teko oli järkyttänyt Marien sydämen, sillä rakkaudessa ei ole mitään vakuuttavampaa kuin typerä teko, joka samalla on rohkea.
— Te todistatte minulle täten, — hän sanoi koettaen saada hänet heittämään pois hiilen, — että saattaisitte minut mitä julmimman kidutuksen alaiseksi. Te menette äärimäisyyksiin kaikessa. Houkkion vakuutuksien ja naisen parjauksen nojalla epäilitte, että se nainen, joka oli pelastanut henkenne, olisi kyennyt teidät myymään!
— Se on totta, — hän sanoi, — että olen ollut teille julma; mutta koettakaa te kuitenkin unhoittaa se, minä en sitä koskaan voi unhoittaa. Kuulkaahan minua… Minut petettiin halpamaisesti, mutta tuona onnettomana päivänä kasaantui niin paljo seikkoja, jotka todistivat teitä vastaan…
— Ja nuo seikat riittivät tukahuttamaan rakkautenne?
Markiisi epäröi, mitä vastata. Neiti de Verneuil teki ylenkatsetta osoittavan liikkeen ja nousi.
— Oi, Marie, nyt en enää tahdo uskoa, että te…
— Mutta hellittäkää toki kädestänne tuo hehkuva hiili! Te olette mieletön. Avatkaa kätenne, minä tahdon.
Markiisia huvitti heikosti vastustaa lemmittynsä lempeää ponnistelua, pitkittääkseen sitä nautintoa, jonka hänelle tuotti hänen pienten ja hyväilevien sormiensa puristus. Mutta Marien onnistui viimein avata tuo käsi, jota olisi tahtonut suudella. Veri oli sammuttanut hiilen.