— Kas vaan, te punnitsette asiaa? — virkkoi neiti de Verneuil katkerasti hymyillen.
— Neiti, — vastasi nuori mies, — teidän epäilynne oikeuttaa minun epäilyni.
- Lähtekäämme täältä! — huudahti neiti de Verneuil, huomatessaan oviaukosta vilahdukselta rouva du Guan hameen.
Neiti de Verneuil nousi. Mutta halu saattaa kilpailijattarensa epätoivoon sai hänet viipymään.
— Tahdotteko siis syöstä minut manalaan? — kysyi markiisi, tarttuen hänen käteensä ja puristaen sitä voimakkaasti.
— Ettekö te syössyt minua siihen viisi päivää sitten? Ja ettekö tänä hetkenä pidä minua mitä julmimmassa epätietoisuudessa rakkautenne vilpittömyyteen nähden?
— Mutta enhän tiedä, vaikka kostonhimossanne menisitte niin pitkälle, että tahtoisitte anastaa koko elämäni, sitä häväistäksenne, sensijaan että väijyisitte henkeäni!…
— Ah, te ette minua rakasta: te ajattelette itseänne, ettekä minua! — hän huudahti raivokkaana, vuodattaen kyyneleitä.
— No niin, — sanoi markiisi ollen suunniltaan, — ota henkeni, mutta kuivaa kyyneleesi!
— Oi, rakkaani, — huudahti Marie tukehtuneesta, — noita sanoja, tuota äänenpainoa ja tuota katsetta olen odottanut, asettaakseni sinun onnesi edelle omasta onnestani! — Mutta, — hän jatkoi, — pyydän teiltä viimeistä todistetta kiintymyksestänne, jota sanotte niin voimakkaaksi. En tahdo viipyä täällä hetkeäkään kauempaa, kuin mikä on välttämätöntä tietääkseni, että te olette minun omani. En joisi edes lasia vettä talossa, missä oleskelee nainen, joka kaksi kertaa on yrittänyt surmata minut, joka kenties vielä hautoo jotain petosta meitä kohtaan, ja joka tänä hetkenä salaa kuuntelee meitä, — näin hän virkkoi, osoittaen markiisille rouva du Guan hameen liikkuvaa poimua.