Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja kumartui nuoren päällikön korvan juureen, joka vavahti, tuntiessaan hänen hengityksensä suloisen tuoksun.
— Valmistakaa kaikki matkaamme varten, — hän sanoi; — saattakaa minut Fougères'en, vasta siellä saatte tietää, rakastanko teitä! Toistamiseen uskon itseni teidän huostaanne. Voitteko te toistamiseen uskoa itsenne minulle?
— Oi, Marie, te olette saattanut minut siihen tilaan, etten enää ollenkaan tiedä, mitä teen. Teidän sananne, katseenne, sanalla sanoen te itse huumaatte minut, ja olen valmis tyydyttämään tahtonne.
— No hyvä, saattakaa minut hetkeksi ylen onnelliseksi! Antakaa minun nauttia siitä ainoasta riemuvoitosta, jota olen toivonut. Tahdon täydesti hengittää raitista ilmaa, keskellä sellaista elämää, jota olen uneksinut, ja nauttia harhaluuloistani, ennenkuin ne haihtuvat. Tulkaa, ja tanssikaa kanssani.
He palasivat yhdessä tanssisaliin, ja vaikka neiti de Verneuil tunsi sydämensä ja ylpeytensä niin imarrelluiksi kuin nainen suinkin saattaa toivoa, niin kuitenkin hänen silmiensä lempeyttä uhkuva sulo, hänen huultensa hieno hymy, vilkkaan tanssin nopea tahti — kaikki tämä verhosi hänen ajatustensa salaisuuden, samoin kuin meri kätkee sen rikollisen salaisuuden, joka on sen syvyyteen upottanut kuolleen ruumiin. Kuitenkin koolla oleva seura päästi ihailun sorinan, kun hän valssin pyörteissä kieriskeli, nojaten rakastajansa käsivarsiin, ja kun nämä molemmat, silmät lemmenkaihoisina, päät raskaina tanssivat intohimoisesti toisiinsa kietoutuneina, siten ilmaisten mitä riemua odottivat tulevasta läheisestä toisiinsa liittymisestä.
— Herra kreivi, — sanoi rouva du Gua herra de Bouvanille, — menkää tiedustelemaan, onko Pille-Miche leirissä, ja tuokaa hänet luokseni; ja voitte olla varma siitä, että tästä vähäisestä palveluksesta saatte minulta kaiken, mitä vaaditte, jopa kätenikin.
"Kostoni käy minulle kalliiksi", — hän ajatteli nähdessään kreivin poistuvan. "Mutta tällä kertaa tuo nainen ei pääse käsistäni."
* * * * *
Vähän myöhemmin neiti de Verneuil ja markiisi istuivat katetuissa vaunuissa, joita veti neljä voimakasta hevosta. Francine, joka hämmästyen näki nämä henkilöt, joita oli luullut vihollisiksi, käsi kädessä ja näin hyvässä sovussa, oli ääneti, eikä rohjennut edes ajatella, oliko tämä hänen emännässään vilppiä vai rakkautta. Hiljaisen yön pimeän vuoksi markiisi ei voinut huomata, kuinka neiti de Verneuilin levottomuus kasvoi, mikäli hän lähestyi Fougères'ta. Aamukoiton heikon valon välkähtäessä näki etäisyydessä Pyhän Leonardin kirkon tapulin häämöittävän. Sinä hetkenä Marie ajatteli:
"Syöksyn kuoloa kohti."