Ensimäisen kummun juurella johtui molempien rakastavien mieleen sama ajatus: he nousivat alas vaunuista ja nousivat ylös kummun rinnettä, ikäänkuin palauttaen muistiin ensimäistä kohtaamistaan. Astuttuaan markiisin käsivarteen nojaten muutaman askeleen Marie hymyllä kiitti nuorta miestä siitä, että hän oli kunnioittanut hänen vaikenemistaan; saavuttuaan sitten kummun huipulle, josta näki Fougères'n, hän heräsi täydelleen haaveistaan.

— Älkää enää menkö edemmäksi, — hän varoitti. — Minun valtani ei enää tänään suojelisi teitä sinisiltä.

Montauran näytti hiukan hämmästyneeltä; Marie hymyili surullisena ja osoitti hänelle sormellaan kallionlohkaretta, ikäänkuin kehoittaen häntä istuutumaan. Itse hän jäi seisomaan alakuloisen näköisenä. Hänen raateleva mielenliikutuksensa ei enää sallinut hänen jatkaa edellä tuhlailemaansa naisviekkautta. Tänä hetkenä hän olisi polvistunut kuumille hiilille, tuntematta niiden polttoa enempää kuin markiisi oli tuntenut sen hiilen polttavaa hehkua, jonka oli ottanut käteensä todistaakseen kuinka raju hänen intohimonsa oli.

Luotuaan rakastajaansa katseen, joka uhkui mitä syvintä surua, lausui
Marie hänelle nämä kauheat sanat:

— Kaikki se, mitä minusta olette epäillyt, on totta!

Markiisi säpsähti vaistomaisesti.

— Oi, olkaa armollinen, — hän sanoi pannen kätensä ristiin, — kuunnelkaa minua keskeyttämättä. Minä olen todella — hän jatkoi ääni liikutuksesta värähdellen — herttua de Verneuilin tytär, mutta ulkopuolella aviota syntynyt. Äitini, eräs neiti de Casteran, joka rupesi nunnaksi, välttääkseen ne kidutukset, jotka odottivat häntä perheensä puolelta, hyvitti hairahduksensa itkemällä viisitoista vuotta. Hän kuoli Séez'issä. Vasta hänen kuolinvuoteensa ääreen tuo kelpo abbedissa minun etuani ajatellen kutsui saapuville sen miehen, joka oli hylännyt tuon nais-paran; sillä abbedissa tiesi, että olin vailla ystäviä, omaisuutta, ja epätietoinen tulevaisuudesta… Tuo mies, joka alinomaa seurusteli Francinen äidin talossa, jonka hoitoon minut oli uskottu, oli unhoittanut minut, lapsena. Mutta nyt herttua mielellään vastaanotti minut ja tunnusti minut lapsekseen, minä kun olin kaunis ja hän kun kenties nähdessään minut tunsi nuortuvansa. Hän oli niitä ylimyksiä, jotka edellisen hallitusmuodon aikana kerskailivat osoittamalla, kuinka sai anteeksi rikoksen, kunhan vaan teki sen hienossa muodossa. En sano hänestä sen enempää. Sillä olihan hän isäni. Mutta sallikaa minun selittää teille, kuinka oloni Parisissa pakostakin turmeli sieluni. Herttua de Verneuilin seurustelupiiri ja se ylhäisö, jonka keskuuteen hän minut saattoi, oli mieltynyt tuohon ivailevaan filosofiaan, josta Ranska siihen aikaan innostui, sitä kun kaikkialla esitettiin henkevällä tavalla. Minäkin miellyin noihin loisteliaisiin keskusteluihin noiden hienojen huomautuksien ja uskontoa ja totuutta ivaavien sattuvien sukkeluuksien tähden. Miehet pitivät pilanaan tunteita, kuvaten niitä kahta onnistuneemmin, kun eivät itse niitä tunteneet. Ja he viehättivät yhtä paljon lyhyen sattuvilla sanasutkauksillaan kuin näennäisellä hyvänsävyisyydellään, osaten sovittaa jutun yhteen ainoaan sanaan. Mutta usein he väsyttivät liialla henkevyydellään ja kyllästyttivät naisia, tehden rakkauden pikemmin taidoksi kuin sydämen asiaksi. Ainoastaan heikosti minä kykenin vastustamaan tätä virtausta. Sieluni oli kuitenkin — suokaa tämä itsetietoisuuteni minulle anteeksi — kyllin tuntehikas oivaltaakseen, että henkevyys oli kuihduttanut kaikki sydämet; mutta siitä elämästä, jota silloin vietin, on ollut seurauksena alituinen taistelu luonnollisten tunteiden ja minuun tarttuneiden moitittavien taipumusten välillä. Muutamat huomattavat henkilöt olivat minussa kehittäneet tuota ajatusten vapautta, tuota yleisen mielipiteen halveksimista, jotka riistävät naiselta sen vaatimattomuuden, minkä kadottua hänen viehätysvoimansa vähenee. Oi, onnettomuus ei ole kyennyt poistamaan niitä vikoja, jotka ylellisyys minuun istutti. — Isäni, — hän jatkoi huoattuaan, — nimittäin herttua de Verneuil, kuoli, tunnustettuaan minut lapsekseen ja tehtyään jälkisäädöksensä niin suuresti minun edukseni, että se melkoisesti vähensi veljeni, hänen laillisen poikansa, omaisuutta. Eräänä aamuna huomasin olevani ilman turvapaikkaa ja ilman suojelijaa. Veljeni valitti jälkisäädännön johdosta, joka oli tehnyt minut rikkaaksi. Niinä kolmena vuotena, jotka olin asunut tuhlailevan ylellisessä perheessä, oli turhamaisuuteni kehittynyt. Tyydyttämällä kaikki oikkuni, oli isäni herättänyt minussa ylellisyyden vaatimuksia, joiden tuottamia vaaroja ja harjoittamaa hirmuvaltaa vielä nuori ja turmeltumaton mieleni ei tajunnut. Eräs isä-vainajani ystävä, marsalkka herttua de Lenoncourt, joka oli seitsemänkymmen-vuotias, tarjoutui holhoojakseni. Minä suostuin siihen; muutama päivä tuon vastenmielisen oikeudenkäynnin alettua jouduin asumaan loistavaan taloon, jossa nautin kaikkia niitä oikeuksia, mitkä julma veli isäni paarien ääressä oli minulta kieltänyt. Joka ilta tuo vanha marsalkka tuli viettämään minun luonani muutaman tunnin, joiden kuluessa tuo vanhus puhui ainoastaan lempeitä ja lohduttavia sanoja. Hänen valkeat hiuksensa ja kaikki isällisestä hellyydestään minulle antamansa todisteet velvoittavat minua kiitollisuudesta osoittamaan hänelle kiintymystä, ja mielelläni kuvittelin olevani hänen tyttärensä. Otin vastaan ne upeat puvut, jotka hän minulle tarjosi, enkä häneltä salannut ainoatakaan oikullista mielijohdettani, huomatessani hänet niin onnelliseksi voidessaan ne tyydyttää. Eräänä iltana sain kuulla, että koko Parisi piti minua tuon vanhus-paran rakastajattarena. Minulle todistettiin, että minä olin kykenemätön jälleen saavuttamaan viattomuutta, joka aivan syyttömästi oli minulta riistetty. Se mies, joka oli väärin käyttänyt kokemattomuuttani, ei voinut olla rakastaja, eikä tahtonut olla mieheni. Sillä viikolla, jolloin sain tämän kamalan kokemuksen, ja sen päivän aattona, jona minun oli määrä liittyä avioon sen miehen kanssa, jonka nimeä vaadin — muuten ainoa hyvitys, jonka hän minulle saattoi tarjota, hän matkusti Coblenziin. Minut karkoitettiin häpeällisesti siitä pienestä talosta, jonka marsalkka oli minulle asunnoksi antanut ja joka ei ollut hänen omansa. Tähän asti olen sanonut teille totuuden, aivan kuin jos seisoisin Jumalan edessä; mutta älkää nyt enää onnettomalta vaatiko tiliä niistä kärsimyksistä, jotka ovat haudatut hänen muistinsa kätköihin. Eräänä päivänä jouduin naimisiin Dantonin kanssa. Muutama päivä myöhemmin myrsky kaatoi sen suunnattoman suuren tammen, jonka ympärille olin kietonut käsivarteni. Jälleen vajonneena mitä synkimpään kurjuuteen, päätin tällä kertaa kuolla. En tiedä, oliko rakkaus elämään, toivo uuvuttaa onnettomuuteni ja löytää tämän tutkimattoman syvän kuilun pohjalta onni, joka minua pakeni, olivatko, sanon minä, nämä seikat tietämättäni neuvonantajinani, vai viekoittelivatko minua erään Vendômesta kotoisin olevan nuoren miehen kehoittelut, joka jo kaksi vuotta on ollut kiintynyt minuun kuin puuhun kietoutunut käärme epäilemättä luullen, että ääretön onnettomuus lopulta saattaa minut hänen omakseen. Enkä tiedä, kuinka olen voinut suostua tuohon innoittavaan tehtävään lähteä kolmestasadasta tuhannesta frangista tuntemattoman miehen luo, koettaakseni saada hänet minua rakastamaan ja sitten toimittaakseni hänet poliisin käsiin. Näin teidät, ja tunsin heti kuka te olitte tuollaisen aavistuksen avulla, joka ei koskaan petä. Kuitenkin antauduin epäilyyn, sillä kuta enemmän teitä rakastin, sitä kauheampi oli minulle varmuus. Pelastaessani teidät Hulot'n käsistä, luovuin siis osastani ja päätin pettää pyövelit, sen sijaan, että olisin pettänyt heidän uhrinsa. Olen menetellyt väärin näin leikittelemällä ihmisten, heidän elämänsä, heidän valtiollisten vakaumustensa ja itsenikin kanssa, tehden sen naisen tavoin, joka ei maailmassa näe muuta kuin tunnelmia ja hetken mielijohteita. Mutta luulin että minua rakastettiin ja olin viehättynyt toivosta voida alkaa uudelleen elämäni. Silti kaikki, ehkäpä minä itsekin, on ilmaissut entistä elämäni sekavuutta, sillä onhan teidän täytynyt epäillä niin intohimoista naista kuin minä. Mutta oi! Kuka ei olisi taipuvainen antamaan anteeksi sekä rakkauttani että teeskentelyäni? Niin, minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tuskallista unta ja että herätessäni olin kuusitoista-vuotias. Olinhan Alençonissa, missä kohtasin lapsuuteni siveät ja puhtaat muistot. Olin niin mielettömän yksinkertainen, että luulin rakkauden suovan minulle viattomuuden kylvyn. Hetkisen luulin yhä vielä olevani neitsyt, kun en vielä ollut rakastanut. Mutta eilis-iltana teidän intohimonne tuntui minusta todelta, ja sisäinen ääni sanoi minulle: "Miksi pettää häntä?" — Tietäkää siis, herra markiisi, — hän jatkoi ontolla äänellä, joka ylpeästi näytti vaativan tuomitsemista, — tietäkää, että minä olen ainoastaan kunniaton olento, joka ei ole teidän arvoisenne. Tästä hetkestä rupean taas näyttelemään langenneen naisen osaa, väsyneenä esittämään sen naisen osaa, jolle te olitte lahjoittanut sydämen pyhyyden. Hyve minua painaa. Ylenkatsoisin teitä, jos olisitte kyllin heikko minut naimaan. Se olisi mielettömyys, jota voisi odottaa mieheltä sellaiselta kuin kreivi de Bouvan. Mutta te, herra markiisi, olkaa tulevaisuutenne arvoinen ja erotkaa minusta kaihotta. Huonomaineinen nainen, nähkääs, olisi liian vaativainen. Hän rakastaisi teitä vallan toisin kuin tuo nuori ja viaton tyttö, joka hetken ajan tunsi sydämessään suloisen toivon voida olla teidän elämänkumppaninne, tulla suureksi ja jaloksi puolisoksenne, tuottaen teille kunniaa, ja joka tuosta tunteesta on ammentanut rohkeutta uudistaa paheen ja kataluuden turmeleman luontonsa, siten pystyttääkseen ainaisen salvan teidän ja hänen välille. Minä uhraan teille kunniani ja omaisuuteni. Tämän uhrauksen tuottama ylpeydentunne on tukeva minua onnettomuudessani, ja kaitselmus saattaa määrätä kohtaloni mielensä mukaan. Minä en koskaan aio saattaa teitä vihollistenne käsiin. Palaan Parisiin. Siellä on teidän nimenne oleva minulle toinen parempi minä, ja se mainehikas kaiku, jonka te epäilemättä tulette sille hankkimaan, on lohduttava minua kaikissa suruissani. Mitä teihin tulee, te olette mies, te unhoitatte minut… Hyvästi.

Hän riensi pois Pyhän Sulpicen laaksoa kohti ja katosi, ennenkuin markiisi oli ehtinyt nousta häntä pidättääkseen. Mutta hän pyörsi kappaleen matkaa takaisin ja piiloittautui kallion taakse, kuroitti sieltä esiin päätään, tutki markiisia epäilyksen sekaisella uteliaisuudella, ja näki hänen poistuvan tietämättä minne meni ja masentuneen näköisenä.

"Olisikohan hän huonopäinen mies?…" ajatteli Marie, markiisin kadottua näkyvistä ja tuntiessaan olevansa eroitettu hänestä. "Ymmärtäneekö hän minua?"

Hän vavahti. Sitten hän äkkiä alkoi yksin kiiruhtaa Fougères'ta kohti, ikäänkuin olisi pelännyt, että markiisi häntä seuraisi tuohon kaupunkiin, jossa surma olisi hänet saavuttanut.