— No, rakas Francine, mitä hän sinulle sanoi?… — hän kysyi uskolliselta bretagnettarelta, kun he taas olivat kohdanneet toisensa.
— Oi, Marie, hän säälitti minua. Te ylhäiset naiset annatte miehelle tikarinpistoja kielellänne.
— Millainen hän siis oli, puhutellessaan sinua?
— Hän nyt olisi minua katsellutkaan… oi Marie, hän rakastaa teitä!
— Oi, hän rakastaa minua, hän ei minua rakasta, — hän vastasi; — näiden kahden lauseen välillä on minulla paratiisi tai helvetti. Näiden molempien äärimäisyyksien välillä en löydä paikkaa, mihin jalkani asettaisin.
Näin saavutettuaan hirvittävän kohtalonsa täyttymyksen, Marie saattoi kokonaan antautua surunsa valtaan, ja hänen kasvonsa, joihin siihen asti niin monet eri tunteet olivat luoneet heijastustaan, muuttuivat niin nopeasti, että hän yhden päivän kuluttua, jonka aikana lakkaamatta oli häälyvän onnen ja epätoivon aavistuksen välillä, menetti loistavan kauneutensa ja tuon nuorekkaan virkeyden, joka johtuu siitä, että on vapaa kaikesta intohimosta, tai sitte onnellisuuden huumauksesta. Hulot ja Corentin, jotka olivat uteliaat kuulemaan neiti de Verneuilin mielettömän keikailun tuloksen, olivat tulleet Marieta tervehtimään muutama hetki hänen paluunsa jälkeen. Marie vastaanotti heidät hymyilevänä.
— No niin, — hän sanoi Hulot'lle, jonka levottomissa kasvoissa oli hyvin kysyvä ilme, — kettu palaa pyssyjen ylettyviin, ja pian tulette saamaan ylen kunniakkaan voiton.
— Mitä siis on tapahtunut? — kysyi Corentin välinpitämättömästi, luoden neiti de Verneuiliin sivulta tuollaisen vaanivan katseen, jonka avulla tuollaiset diplomaatit urkkivat ihmisten ajatuksia.
— Oh, — vastasi Marie, — Gars on entistään ihastuneempi minuun, ja minä pakoitin hänet seuraamaan meitä Fougères'n porteille asti.
— Näyttää siltä, kuin vaikutusvaltanne siinä olisi päättynyt, — sanoi Corentin, — ja että herra markiisin pelko on voimakkaampi sitä rakkautta, jota te hänessä herätätte.