Neiti de Verneuil loi Corentiniin halveksivan katseen.
— Te arvostelette häntä itsenne mukaan, — hän vastasi.
— No niin, — sanoi Corentin kiivastumatta, — miksi ette tuonut häntä mukaanne kotianne?
— Jos markiisi minua todella rakastaa, päällikkö, — sanoi Marie luoden häneen veitikkamaisen viekkaan katseen, — niin paheksuisitteko suuresti tekoani, jos pelastaisin hänet, vieden hänet pois Ranskasta?
Vanha soturi riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen jonkunmoisen innostuksen valtaamana. Sitten hän katsoi häneen tuijottaen ja sanoi synkkänä:
— Unhoitatte molemmat ystäväni ja kuusikymmentä kolme soturiani!
— Voi, herra päällikkö, — hän sanoi intohimon koko teeskentelemättömyydellä, — hän ei ole siihen syyllinen, hänet petti häijy nainen, Charretten entinen rakastajatar, joka luullakseni joisi sinisten verta…
— Kuulkaahan, Marie, — huomautti Corentin, — älkää pitäkö pilananne päällikköä, hän ei vielä tunne teidän tapaanne laskea leikkiä.
— Olkaa te vaiti, — huudahti Marie hänelle, — ja tietäkää, että se päivä, jona käytte minulle liian vastenmieliseksi, on oleva täällä viimeisenne.
— Huomaan, neiti, — sanoi Hulot ilman katkeruutta, — että minun tulee valmistautua taistelemaan.