— No hyvä, — jatkoi nainen, — näettekö savun tuolla? Se on minun taloni. Jos kuljette oikeanpuolista vuoripolkua, saavutte sinne ylätietä. Ehkäpä kohtaatte mieheni matkalla. Galope-Chopine on vahdissa, jotta voi varoittaa Garsia, sillä tietäkää, että hän tänään tulee meille, — hän lisäsi ylpeänä.
— Kiitos, vaimo hyvä, — sanoi Hulot. — Eteenpäin miehet, saakeli soikoon, — hän huusi kääntyen soturiensa puoleen. — Nyt hän on käsissämme!
Nyt joukkue seurasi juoksujalkaa päällikköänsä, joka poikkesi osoitetulle polulle. Kuullessaan tuon chouaniksi luullun soturin kaikkea muuta kuin kristillisen kirouksen, Galope-Chopinen vaimo kalpeni. Hän katseli nuorten fougèresläisten säärystimiä ja vuohennahkoja, istuutui maahan, otti lapsensa syliin ja sanoi:
— Armahtakoot meitä Pyhä Anna ja autuas Pyhä Labre! En usko, että nuo ovat meidän väkeämme. Heidän kenkänsä ovat vailla nauloja… Juokse alitietä varoittamaan isääsi, hänen henkensä on vaarassa! — hän sanoi pikkupojalle, joka katosi kuin kauris kinsteri- ja piikkiherne-pensastoon.
* * * * *
Neiti de Verneuil ei ollut kohdannut tiellään kumpaankaan puolueeseen kuuluvia sotureita, ei sinisiä, eikä chouaneja, jotka ajoivat toisiaan Galope-Chopinen majan ympärillä olevissa pelto-sokkeloissa. Kun hän näki sinervän savupatsaan nousevan tuon surkean asunnon puoleksi rappeutuneesta kattotorvesta, sykki hänen sydämensä niin rajusti, että sen tykytykset tuntuivat äkkiä toisiaan seuraavina kaikuvina iskuina nousevan kurkkuun. Hän pysähtyi, nojasi kädellään puunoksaan ja katseli tuota savua, joka oli tienviittana yhtä hyvin nuoren päällikön ystäville kuin vihollisille. Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut näin rajua mielenliikutusta.
"Oi, rakastan häntä liiaksi", — hän ajatteli kokien sielussaan epätoivonsekaista tunnetta. — "Tänään ehkä en enää voi hillitä itseäni…"
Äkkiä hän sitten riensi majalle ja astui pihaan, jonka loka kylmästä oli jähmettynyt kovaksi. Iso koira syöksyi taas haukkuen häntä kohti; mutta Galope-Chopinen lausuttua yhden ainoan sanan, se liehutti häntäänsä ja vaikeni.
Astuessaan majaan neiti de Verneuil loi ympärilleen katseen, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta. Markiisi ei ollut siellä. Marie hengitti vapaammin. Ilokseen hän huomasi, että chouani oli pannut parastaan hiukan siistitäkseen likaista ja ainoaa asuinhuonettaan. Galope-Chopine tarttui pyssyynsä, tervehti ääneti vierastaan ja poistui mökistä koiransa seurassa. Marie seurasi häntä kynnykselle asti ja näki hänen poistuvan majan oikealla puolella alkavaa polkua pitkin, jonka sulki melkein lahonnut veräjäpölkky. Sen toisella puolen Marie saattoi nähdä useita peltoja, joiden veräjät näyttivät rivinä toisiaan seuraavilta ovilta, sillä puiden ja pensasaitojen ollessa lehdettöminä saattoi nähdä kaikki maiseman pienimmätkin epätasaisuudet.
Kun Galope-Chopinen leveälierinen hattu oli kokonaan kadonnut, neiti de Verneuil kääntyi vasemmalle katselemaan Fougères'n kirkkoa; mutta vaja peitti sen kokonaan hänen katseiltaan. Sitten hän loi katseensa Couësnonin laaksoon, joka näytti avaralta musliinipeitteeltä, jonka häikäisevä valkeus vaikutti sen, että lumipilvien peittämä harmahtava taivas näytti vielä kolkommalta. Oli sellainen päivä, jona luonto tuntuu mykältä ja jolloin jokainen melu tuntuu hälvenevän yläilmoihin. Ja vaikka siniset ja heidän chouaneiksi pukeutuneet miehensä kolmena jonona etenivät, muodostaen kolmion, jota pienensivät lähestyessään mökkiä, oli hiljaisuus niin täydellinen, että neiti de Verneuil siitä tunsi mielensä liikutetuksi, ajatellessaan lisäksi tätä tilannetta, joka hänen henkisen tuskansa ohella aiheutti ruumiillistakin pahoinvointia.