— Lähtekäämme täältä, herra päällikkö! Sinisten joukko lähti liikkeelle. Hulot tuki käsivarrellaan nuorta ystäväänsä.
— Hitto vieköön! Älä huoli mokomasta, — sanoi hänelle vanha soturi.
— Mutta hän on kuollut! — vastasi Gudin. — Kuollut! Hän oli ainoa sukulaiseni, ja huolimatta kirouksistaan hän minua rakasti. Jos kuningas olisi palannut, olisivat kaikki vaatineet päätäni, mutta hän olisi piiloittanut minut pappiskaapunsa alle.
— Onpa hän tyhmä, tuo poika! — sanoivat kansalliskaartilaiset, jotka olivat jääneet saalista jakamaan. — Tuo pappi oli rikas, ja kun hän näin äkkiä kuoli, ei hän ehtinyt kirjoittaa jälkisäädöstään, jossa olisi tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi.
Kun saaliinjako oli loppuun suoritettu, chouaneiksi pukeutuneet saavuttivat pienen sinisten pataljoonan ja marssivat matkan päässä sen takana.
* * * * *
Hirvittävä levottomuus hiipi yön tullen Galope-Chopinen mökkiin, jossa elämä siihen asti oli ollut niin viattoman huoletonta.
Barbette ja hänen pikku poikansa, kumpikin kantaen selässään taakkaa, — poika raskasta piikkihernekimppua ja äiti heiniä karjaa varten, — palasivat kotia siihen aikaan, jolloin perhe tavallisesti söi illallista. Astuessaan sisään majaan, äiti ja poika turhaan hakivat Galope-Chopinea; eikä tuo kurja tupa koskaan ollut näyttänyt heistä niin isolta, se kun nyt oli niin tyhjä. Pesä, josta tuli oli sammunut, pimeys, hiljaisuus, kaikki ennusti heille onnettomuutta.
Kun oli tullut aivan pimeä, Barbette sytytti kirkkaan takkavalkean ja kaksi oribus'ia. Tämä oli niiden pihkakynttilöiden nimi, joita käytettiin rannikolta Loiren yläjuoksulle saakka, ja joita vieläkin käytetään tällä puolen Amboisea, Vendômen tasangoilla. Barbette toimitti nämä askareet hitaasti kuin se henkilö ainakin, joka on syvän tunteen valtaama. Hän kuunteli pienintäkin risahdusta. Mutta usein tuulen ulvonta häntä petti, hän riensi kurjan mökkinsä ovelle ja palasi sieltä surullisena. Hän pesi puhtaaksi kaksi haarikkaa, täytti omenaviinillä ja asetti isolle pöydälle. Moneen kertaan hän katsoi poikaansa, joka valvoi tattarikakkujen paahtumista, mutta ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hetkiseksi pikku pojan katseet pysähtyivät kahteen naulaan, joiden varassa hänen isänsä lakki tavallisesti riippui, ja Barbette vapisi nähdessään, samoinkuin poikanen, tuon paikan yhä tyhjäksi.
Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lehmien ammunta ja omenaviini-pisarat, jotka aina yhtä pitkien hetkien kuluttua tippuivat tynnyrin tapista. Nais-parka huokasi syvään valmistaessaan kolmessa ruskeassa polttosavipadassa eräänlaista keittoa maidosta, pieniksi palasiksi leikellystä leivästä ja paistetuista kastanjoista.