— Ne tappelivat Béraudièren pellolla, — huomautti poikanen.
— Meneppä sinne katsomaan, — sanoi äiti.
Poika juoksi sinne, näki kuutamossa ruumiskasan, mutta ei siinä huomannut isäänsä ja palasi kotia vallan iloisena viheltäen: hän oli löytänyt muutaman viiden frangin rahan, jotka voittajat olivat tallanneet lokaan ja unhoittaneet siihen. Äiti istui jakkaralla kiukaan ääressä kehräten hamppua. Poika pudisti kielteisesti päätään Barbettelle, joka ei rohjennut odottaa mitään hauskaa. Kun Pyhän Léonardin tornikello oli lyönyt kymmenen, pikku poika pani maata, soperreltuaan rukouksen pyhälle Annalle.
Päivän koittaessa Barbette, joka ei ollut silmäänsä ummistanut, päästi ilohuudon, kuullessaan kaukaa isojen rautanaulapohjaisten kenkien kopinan, jonka hyvin tunsi, ja ennen pitkää Galope-Chopinen nyreät kasvot tulivat näkyviin.
— Kiitos Pyhän Labren, jolle olen luvannut kauniin vahakynttilän, Gars on pelastunut. Älä unhoita, että nyt olemme pyhimykselle velkaa kolme kynttilää.
Sitten Galope-Chopine tarttui haarikkaan ja joi sen hengittämättä yhtenä siemauksena. Kun vaimonsa oli tarjonnut hänelle keiton, oli auttanut pyssyn hänen olaltaan ja kun hän oli istuutunut rahille, hän sanoi, siirtyen lähemmäksi tulta:
— Kuinka siniset ja chouaneiksi puetut tiesivät tulla tänne? Tapeltiinhan Florignyssa. Kuka paholainen onkaan voinut sanoa heille, että Gars oli meillä? Sillä ainoastaan hän, hänen kaunis naisensa ja me sen tiedämme.
Vaimo kävi kuolonkalpeaksi.
— Chouaneiksi puetut vakuuttivat minulle, että olivat Saint-Georges'n garseja, — hän vastasi väristen, — ja minä sanoin heille, missä Gars oli.
Nyt vaaleni Galope-Chopine vuorostaan ja jätti liemikuppinsa pöydän laidalle.