Vaikka kosit häntä maalla,
merellä myös raivokkaalla,
hänt' et saa sä petoksetta."
Tyttärensä luokseen haastoi,
isä, vaatteet hältä raastoi,
syöksi sitten meren syliin.
Kapteeni ol' järkevämpi,
pelastamaan ketterämpi,
tytön laivaan nosti nopsa.
"Lähtekäämme, kaunokainen,
sotaan, oma armahainen,
pakosalle mailta näiltä."
Ensi kaupunkiin kun tuli, j.n.e.
Sinä hetkenä, jona Barbette alkoi laulaa sitä säkeistöä, jolla Pille-Miche oli laulunsa alottanut, hän oli saapunut pihalle. Hänen kielensä jähmettyi, hän jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Sitten raju, mutta kumea huuto pääsi ilmoille hänen ammottavasta suustaan.
— Mikä sinun on, äiti rakas? — kysyi lapsi.
— Mene yksin, — huusi Barbette käheästi, vetäen pois kätensä ja työntäen tavattoman rajusti luotaan poikasensa. — Sinulla ei enää ole isää eikä äitiä!
Lapsi hieroi itkien olkaansa ja näki äkkiä naulaan ripustetun pään. Hän vaikeni, mutta hänen kasvoissaan oli tuollainen vääntynyt ilme, joka syntyy kyyneliä vuodatettaessa. Hän avasi silmät suuriksi, katsoi pitkään isänsä päätä, kasvoissa typerä ilme, joka ei kuvastanut mitään mielenliikutusta. Lopulta hänen tylsät kasvonsa ilmaisivat hillitöntä uteliaisuutta.
Äkkiä Barbette jälleen tarttui lapsen käteen, puristi sitä rajusti ja veti hänet nopeasti sisälle tupaan. Kun Pille-Miche ja Marche-à-Terre penkillä löivät Galope-Chopinelta pään poikki, oli toinen hänen jalkineistaan pudonnut hänen kaulansa kohdalle lattialle ja oli täyttynyt verellä. Tämä oli ensimäinen seikka, jonka hänen leskensä huomasi.