— Vedä puukenkäsi jalasta, — sanoi äiti pojalleen, — ja pistä jalkasi tuohon verellä täytettyyn kenkään. Kas noin. Muista aina, — hän huudahti kolkolla äänellä, — isäsi jalkinetta, äläkä koskaan vedä jalkaasi kenkää, muistamatta tätä, joka oli täynnä chouanien vuodattamaa verta, ja tapa chouaneja!
Hän ravisti samalla päätään niin hurjasti, että hänen mustat hiuksensa valuivat kaulaan, luoden hänen kasvoihinsa synkän sävyn.
— Haastan Pyhän Labren todistajaksi siitä, että omistan sinut sinisten asialle, — hän jatkoi. — Sinun tulee ruveta sotilaaksi, kostaaksesi isäsi. Tapa, tapa chouanit, ja tee kuin minä. He ovat ottaneet minun mieheni pään, minä annan sinisille Garsin pään.
Yhdellä loikkauksella hän hypähti vuoteelle, otti piilopaikasta esille pienen rahakukkaron, tarttui jälleen ihmettelevän poikansa käteen, veti hänet mukaansa, edes antamatta hänelle aikaa vetää puukenkäänsä jalkaan, ja molemmat alkoivat nopeasti astua Fougères'ta kohti, kummankaan kääntymättä taaksepäin katsomaan hylkäämäänsä mökkiä. Heidän saavuttuaan Pyhän Sulpicen vuoren huipulle, Barbette kohenteli risukasaan sytytettyä tulta, ja pikku poika latoi yhdessä äidin kanssa siihen kuuran peittämiä vihreitä kinsterioksia, tehdäkseen savun sakeammaksi. — Tuo tulee kestämään kauemmin kuin isäsi, kuin minä ja kuin Gars! — sanoi Barbette hurjan näköisenä osoittaen tulta pojalleen.
* * * * *
Sinä hetkenä, jona Galope-Chopinen leski ja hänen poikansa, jonka toinen jalka oli verellä tahrattu, synkkää kostonhimoa kuvastavin katsein ja uteliaina tarkastivat tupruilevaa savua, neiti de Verneuil tähysteli tätä kalliota ja koetti, vaikka turhaan, siinä eroittaa markiisin ilmoittamaa merkkitulta. Vähitellen sakenemistaan saennut sumu verhosi koko seudun harsoon, jonka harmaat poimut peittivät kaupungin lähimmätkin maisemat.
Hiljaisen ahdistuksen valtaamana parisitar vuoroin katseli kallioita, linnaa, rakennuksia, jotka tässä sumumeressä näyttivät tummemmilta utujuovilta. Hänen ikkunansa edessä kasvavat puut erosivat tuosta sinervästä taustasta kuin nuo tähtikorallit, jotka tyynellä ilmalla hohtavat esiin merestä. Aurinko heijasti taivaalle tummenneen hopean värin ja valoi himmeätä punaa puiden alastomille oksille, joissa vielä jokunen lakastunut lehti värjötti. Mutta liian suloiset tunteet täyttivät Marien sielun, jotta tämä näky olisi herättänyt hänessä pahoja aavistuksia, jotka olisivat olleet ristiriitaiset hänen jo edeltäpäin kokemalleen uhkuvalle onnentunteelle.
Kahtena viime päivänä olivat hänen mielipiteensä melkoisesti muuttuneet. Hänen intohimonsa rajuus ja hurjat purkaukset olivat vähitellen tasaantuneet sen lämmön vaikutuksesta, jonka todellinen rakkaus synnyttää. Se varmuus, että häntä rakastettiin, jota hän oli etsinyt niin monen vaaran keskeltä, oli hänessä herättänyt toivon palata sellaisiin yhteiskuntaoloihin, jotka antavat onnelle sen oikeutetun leiman, ja jotka hän oli hylännyt ainoastaan epätoivon pakoittamana. Hetkellinen rakkaus oli nyt hänen mielestään heikkoutta. Lisäksi hän äkkiä huomasi voivansa uudelleen kohota siitä yhteiskunnan syvänteestä, johon onnettomuus oli hänet upottanut, sellaiseen korkeaan asemaan, johon isänsä oli hänet vähäksi aikaa nostanut. Hänen turhamaisuutensa, joka oli tympeytynyt vuoroin toivehikkaan ja hylätyn rakkauden aiheuttamasta julmasta epävarmuuden tilasta, virkosi jälleen ja loi hänen silmiensä eteen ylhäisen aseman tuottamat edut.
Eikö se ollutkin elämistä juuri hänelle ominaisessa ilmapiirissä, jos hän, oikeastaan synnyltään markiisitar, joutui markiisi Montauranin vaimoksi? Tutustuttuaan seikkailunomaisen elämän levottoman vaihteleviin puoliin hän saattoi paremmin kuin kukaan muu nainen panna arvoa niihin yleviin tunteisiin, jotka ovat perheen perustuksena. Lisäksi avioliitto, äitiys ja sen aiheuttamat huolet eivät nyt hänestä näyttäneet taakalta, vaan pikemmin levolta. Nyt hän oli ruvennut rakastamaan tuota hyveellistä ja rauhallista elämää, jota kuluneena myrskyisenä aikana oli alkanut aavistaa, samoin kuin hyveeseen kyllästynyt nainen saattaa luoda himoitsevan katseen luvatonta intohimoa kohti. Hyve oli hänestä uusi, vielä koettelematon viehätys.
"Kenties", ajatteli hän, poistuttuaan ikkunan luota, näkemättä merkkitulta Pyhän Sulpicen kalliolla, "olen ollut ylen kiemaileva markiisin edessä? Mutta olenhan siten myös saanut tietää, kuinka suuresti hän minua rakastaa!…"