"Kas noin, Marie", virkahti Corentin hetken kuluttua itsekseen, "sinä itse toimitat markiisin meidän käsiimme! Tuo naikkonen on liian kiivas aavistaakseen kepposta, jonka aion hänelle tehdä — eihän intohimo koskaan punnitse. Hän ei tunne markiisin käsialaa; nyt on sovelias hetki virittää ansa, johon hän luonteensa mukaisesti sokeasti syöksyy. Mutta jotta juoneni varmasti onnistuisi, tarvitsen Hulot'n apua. Siis joutuin hänen luokseen."
Samana hetkenä neiti de Verneuil ja Francine neuvottelivat, millä keinoin pelastaa markiisi Corentinin epäilyttävästä jalomielisyydestä ja Hulot'n pistimistä.
— Minä lähden häntä varoittamaan, — huudahti pieni bretagnetar.
— Oletko mieletön! Ethän tiedä, missä hän on. Minunkin, vaikka minua johtaa sydämen vaistomainen aavistus, täytyisi etsiä kauan, häntä kuitenkaan löytämättä.
Sommiteltuaan sitten koko joukon mielettömiä tuumia, jotka niin helposti syntyvät takkavalkean ääressä, huudahti neiti de Verneuil:
— Kun hänet näen, hänen vaaransa tulee herättämään minussa jonkun hyvän tuuman!
Ja hän päätti, kaikkien hehkuvien henkilöiden tavoin, ryhtyä ratkaisevaan toimenpiteeseen vasta viimeisellä hetkellä, luottaen onnentähteensä tai tuohon vaistomaiseen taitavuuteen, joka ani harvoin pettää naisia. Hänen sydämensä oli tuskin koskaan sykkinyt niin rajusti. Milloin hän oli kuin tylsämielinen, silmät tuijottavina, milloin hän taas pienimmästäkin melusta värähti, kuten nuo juuriltaan melkein katkotut puut, joita puunhakkaajat rajusti kiskovat edestakaisin nuorasta, jouduttaakseen niiden kaatumista.
Äkkiä kajahti etäisyydessä noin kahdentoista pyssyn ampuma yhteislaukaus.
Neiti de Verneuil kalpeni, tarttui Francinen käteen ja sanoi:
— Minä kuolen… he ovat surmanneet hänet!